YLEn linkkejä
YLE TV1
Juha Taskinen (copyright: Juha Taskinen)

TEKIJÄT KERTOVAT
 
SUOMALAISTEN LUONTODOKUMENTTIEN TEKEMISESTä

Suomalainen luontoelokuva on luomutuote: Konstailematon, riihessä leikatun makuinen.

 

Olivatko Juhani Ahon poika Heikki Aho ja Björn Soldan ensimmäisiä luontoelokuvaajia, kun he tekivät vuonna 1927 Kannaksen Äyräpäänjärvestä lyhytelokuvan Villilintujen parissa? Jostakin kaikki alkoi. 

 

Monella tekijällä on henkilöhistoriassaan luontoharrastus ja suojelutyö. On luontevaa katsoa eläinmaailmaa sisältä käsin, olla tirkistelijä ja tuoda sama optiikan silmä TV:n kuvaputkelle.

 

Tapio ja Veikko Korkolaisen dokumentit 70-luvulla raivasivat meille tietä. Soverin Kari neuvoi minulle vuonna 1982 kädestä pitäen jousivetoisen Bolex-kameran käyttöä saimaannorppaelokuvaan. Matti Markkasen elokuvaleikkauspöydän ääressä opin kuvakerrontaa ja ymmärsin äänen merkityksen. Matin kisällipoikana sain eväät tekijäksi. Sitten linnunpoika lensi ja muni kaksikymmentä kirjavaa filmimunaa. Yhdestä kuoriutui ”Saimaan Toivo” (Hope of Saimaa 24’ / MTV3 1990). Se oli seitsemän vuoden aikana kuvattu tarina saimaanhylkeen kuutin elämästä. 

 

Mutta ei Euroopan parhaan palkinto ollut helpottava portti seuraaviin tuotantoihin. Kuva-alan lentojätkän oli tehtävä aina samaa kymmenen vuotta: lähdettävä joka kevät metson soidinta kuvaamaan tai kyiden saalistusta, sitten kuikan hautomista, norppien karvanvaihtoa, jäiden tuloa ja menoa. Siinä kysyttiin enemmän erätaitoja, kylmänkestävyyttä ja nälkää kuin taitoa tehdä tarina. 

 

Luontokuvaajat ovat sitkeitä pyyntimiehiä, joilla oli taitoa ampua tappamatta lintu lentoon hopeanauhalle. Miehiä ja poikamiehinä, koska metsästysvietti on meillä. Naisten tarinat olisivat toisenlaisia, jos heitä vain olisi. Kuvaajan taito kertyy vasta satojen matkojen jälkeen.

 

Kun vie ajatukset alkuun kahdenkymmenen viiden vuoden taakse, alkaa hymyilyttää. Se oli loputonta odottamista, rämpimistä ja yksinäisyyden kestämistä. Uskomista omiin voimiinsa. Kaikki oli opeteltava ja kokeiltava itse ja sitä se on vieläkin. ”On lähdettävä”, oli sanat joita piti hokea. Joka ikinen kevät päälle heitettiin suuri säkillinen luontoryöppyjä. Pohjola oli vaikea paikka Sampoa takoa, kun kaikki tapahtuu lyhyessä keväässä: toukokuussa Suomen luonto soi, sykki, kukki ja juhannuksena vedettiin jo äkkiä päälle vihreänhiljainen huppu.

 

Me rakastamme niin suuresti elämäntapaamme ja ymmärrämme kuinka tärkeää voi olla yksi ainoa hetki. Sitä ei voi tehdä studiossa. Se saattaa sattua vain kerran elämässä. Jos kuvaajalla olisi sovittu YLEllä sopimusneuvottelu elokuvasta ja samana aamuna sataisi linnunpesiin lunta, jäisi Helsinki hopealle.

 

Suurin ongelma ei ole kuinka pääsen eläimen lähelle, vaan miten saan siihen virallisen luvan. Kaakkureita kuvatessani maanomistaja hyppi lammen rannalla lyttyyn telttani ja uhkasi poliiseilla. Metsästäjät ampuivat kuvaushaaskaltani kettuja ja pelottelivat lintuja ripustamalla kojun ovelle ammuttuja harakoita omalla maallani. Kettupoikue tapettiin kuvausten aikana ja rauhoitusaikana pesäluolan suulle. 

 

Mikä on turvamme? Kuinka monta päivää saan olla kuvausteltassa jokamiehenoikeudella? Sitä ei ole testattu oikeudessa ja kirjattu lakiin. Lymyämme piiloihimme pimeän turvin ja toivomme, ettei kukaan huomaisi.  Tärkeintä on, ettei piilokoju näy – ihmisille. EU-direktiivien ja häirintälupapakkojen jälkeen työ on ollut välillä todella vaikeaa. Kuvaajista on usein tullut käsittämättömästi uhka ja vaiva, vaikka emme pystyisi työhön, jos häiritsisimme eläimiä. Olemme valtion palkkaamien puistonjohtajien ja ympäristötutkijoiden hampaissa, vaikka teemme luonnonsuojelullisesti tärkeitä dokumentteja ja tiedottamista.

 

Saimaannorppien kuvaamisessa lupaehdot olivat järkyttäviä, Metsähallituksen suunnittelemia. Kuvausmahdollisuudet riitautettiin hallinto-oikeudessa. Häviö tuli. Kuvaaja ei ole asiantuntija häiriönsä määrittelyyn. Lupaehtojen laatijan lausunto kertoo kaiken: ”Norppaemästä ja kuutista on otettu satoja kuvia, mihin uusia enää tarvitaan”. Meidän siis pelätään saavan toimeentulomme luonnosta.

 

Luontoelokuvaaja on kuin veljensä susi - mitä enemmän liikut ja näyt, sitä helpommin sinut ammutaan. Luontoelokuvaajan elämä on muutenkin pirstaleinen: yhtä aikaa pitää olla tallentamassa viittä eri ohjelmaa: yksi leikattavana, kolme kuvattavana, viides tyrkyllä. Tuotantoaikataulu on nopea, kesä lyhyt ja palkka arvaamaton. Mutta sydämellä syntyy, kun haluaa näyttää mitä osaa. 

 

Filmin aikakausi peittyi videonauhoihin.  Digikamerat olivat edullisia ja moni uusi uskalsi yrittää. Tämä tapahtui 90-luvun aikana. Se oli Suomen luontodokumenttikulttuurille siirtymistä teknisesti kivikaudesta rautakauteen.  Monet elämänsä yhdelle lajille uskoutuneet luontovalokuvaajat ostivat videokameran, kuvasivat yksin viisi vuotta ja toivat suuren määrän upeita nauhoja näytille. Uuden sukupolven tekijöitä olivat mm. Kari Kemppainen, Benjam Pöntinen, Hannu Siitonen, Mikko Pöllänen, Kari Hautanen ja Taito Siira. Monien elokuvat ovat saaneet kansainvälistä menestystä. 

 

Palkinnoilla mitataan tämän nuoren elokuvakulttuurin arvoa, mutta se on paljon muutakin. Me monet itseoppineet väännämme tarinoita edelleen kuin eläinopin kirjasta. Aika menee metsissä, sisältöä ei ehdi paljon pohtia. Käsikirjoitus syntyy usein vasta leikkauspöydällä.

 

On huutava tarve ammattituottajista. Tuottaja otetaan vakavasti myös lupia haettaessa. Tuottaja puolustaa, hakee rahoituksia ja tiedottaa.  Tuottajan silmille eivät byrokraatit hypi. Avaran luonnon 20-vuotissyksynä esitetty ”Harmaahylkeen laulu” syntyi näin, Mandart Productionin kanssa täsmätyönä ja lisää on tulossa. Pienessä maassa on myös tehtävä kaikille TV-kanaville.

 

Joskus tuotantoporukat vaihtuivat kuin tukkijätkät. Itse löysin kollegoiden joukosta Petteri Saarion ja Janne Henrikssonin. Perustimme Taigafilms Oy:n. Lähdimme tekemään ”luontoelokuvia ihmisistä”. Niitä kuvataan ensin Vienan Karjalasta trilogiana. ”Minne hepo, sinne reki” (YLE TV1 2001) oli uuden ajan luontoon limittynyt alkuperäiskansan rakkaustarina. Kuvakieli on löytynyt kolmiyhteydestä ja erilaisista vahvuuksista.

 

Luontoelokuva ei ole pitkiä putkia ja saalistusta, eikä kuvaajan harteita hierrä yksisilmäinen piiloissa kökkivän maastopukuisen kuva. Meitä on vähän ja teemme elääksemme paljon muita töitä. Luontokuvaaja on moniosaaja jonka työssä ei ole muuta kadehdittavaa kuin raitis ilma. On komeaa, että nykyään syntyy monikerroksisia tarinoita. Tarinoiden kertojien luo ilmaantuu tukijoita. Luontoelokuvan ikoni onkin äkkiä värikkäämpi, arvokkaampi, kun se tuodaan valoon.

 

Mitä on tapahtunut Heikki Ahon ajoista? Karjalankannaksella Äyräpään järven yllä keikkuvat mustatiirat kuin ennenkin, mutta mikään ei ole entisellään. Suomalainen luontoelokuvaaja ei tallenna Afrikan savannien elämää helposti maastoauton ikkunasta käsin. Meillä on pelokkaita eläimiä hämärää ja lunta. Meillä on luontosuhteessa eläviä ihmisiä. Me emme voi rakentaa studiokohtauksia ja pilvenpiirtäjiä USA:n markkinoille, kuten BBC. 

 

Eurooppalainen katsoja ei halua uutismaista actionia, missä verrataan haukkaa hävittäjiin. He haluavat nähdä mitä jäisen järven alla on tai kuinka kinoksessa liikahtaa elämä. Me tarvitsemme käsikirjoittajia, tarinan kertojia. Ammattituottajia ja ammattiylpeyttä. Me raivaamme tilaa uusille.

 

Juha Taskinen, kuvaaja-ohjaaja

Sähköpostiosoite
TV1 TV1 TV1 Palaute Ohjelmaopas Urheilu Uutiset Sivukartta YLEn etusivu