uusinta tiistaisin klo 21.45 alkaen 9.11.1999, ensilähetys 1991.

Viisiosainen sarja kertoo elämästä ja kuolemasta etulinjassa tavallisen rintamamiehen kokemana. Parikan Talvisota-elokuvan yhteydessä komeasti tehty, realistisuudessaan ankara sarja kertoo elokuvaa enemmän kotirintamasta ja luonnehtii laveammin ihmisiä. Sarja tutkii sitä, mikä lujitti suomalaiset “talvisodan ihmeeseen”.

Lähtö koittaa Pohjanmaan pikkukylän miehille, ensin ylimääräisiin harjoituksiin, sitten karjalaiskylään rajan pintaan. Heidän tarinaansa seurataan läpi sodan sotamies Martti Hakalan näkökulmasta.

Rintamamiehen elämä on nälkää ja väsymystä, pelkoa ja kuolemaa, mutta myös periksiantamattomuutta sekä lujaa ystävyyttä ja kaipuuta. Kenttäposti kulkee, välillä päästään lyhyille lomille kotiin. Hakalan Paavo sanoo lomilla kotiväelle: "Ei se ole sellasta kun te luulette." Haavoittuneet hoidetaan rintaman lähettyvillä. Murskaavissa Äyräpään taisteluissa joukkueen miesluku hupenee vähiin - juuri ennen rauhaa.

Rooleissa mm:
Taneli Mäkelä (Martti Hakala), Heikki Paavilainen (Vilho Erkkilä), Timo Torikka (Pentti Saari), Ari-Kyösti Seppo, Martti Suosalo (Arvi Huhtala), Markku Huhtamo (Aatos Lahtila), Tomi Salmela, Antti Raivio (Erkki Somppi), Vesa Vierikko (Jussi Kantola), Esko Salminen (Matti Laurila), Esko Kovero (Juho Pernaa), Konsta Mäkelä (Paavo Hakala), Matti Onnismaa (Veikko Korpela), Kari Sorvali (Hannu Jutila), Kari Kihlström (Jorma Potila), Vesa Mäkelä (Yrjö Haavisto), Esko Nikkari (Alasen Ylli), Tomi Salmela (Matti Ylinen), Juuso Hirvikangas (Felix Rinta), Jari-Petri Kuisma, Leena Suomu (Liisa Hakala), Pirkko Hämäläinen (Marjatta Hakala), Teemu Koskinen (Jussi Hakala), Eero Mäenpää, Hannele Mäki-Röhr, Tarja Heinula (Anna Ylinen), Kalevi Kahra (Ylisen isäntä), Helena Haavisto (Ylisen emäntä), Leea Klemola, Tiina Björkman, Raimo Kössö (kanttori), Eero Saarinen (vänrikki Lahtinen), Markus Similä (radioreportteri), Paul Jyrälä (äänittäjä), Raimo Mikkola (venäläinen panssarimies), Esko-Juhani Jantunen (valokuvaaja), Kari Koivumäki (Haaviston lähetti), Kauko Laine (alikersantti junassa)

Kesto 5 x 50 min, uusinta marraskuulta 1991

Talvisodan tarina osa osalta:

Osa 1:

Martti Hakala pakkaa kamppeensa kuten muutkin kauhavalaismiehet lokakuussa 1939 lähteäkseen ylimääräisiin harjoituksiin. Moskovassa käydään neuvotteluja, mutta kukaan “ei tiedä mitä tuloo.” Kotiväelle heitetään hyvästit, epävarmuus, pelko ja ero rakkaista riipaisevat, monella on pala kurkussa, vaikkeivät kauhavalaiset niin sanoilla koreilekaan: “Ei tässä vissiin tämän kummempia.” Hakala lupaa kotiväelle pitää pienemmästä Paavosta huolta. Kyyneleet vierivät naisten poskille.

Asemanseutu on täynnä silkkaa lähdön tuntua, kiireissään hyöriviä ihmisiä, hevosia, koiran haukkua, junan vislauksia ja pian höyryveturi vie miehiä pois. Matkalla kuka lievittää oloaan hurtilla huumorilla kuka viinalla, mutta pohjimmaisena on jokaisella epävarmuus. Paavolle on helppo leukailla, nuorin kun on eikä osaa puoliaan pitää, mutta Martti jarruttelee menoa.

Eivät ole kaksisia Suomen armeijan varusteet. Kenttäkeittiö puuttuu eikä kaikille riitä edes armeijan vaatteita – kokardi sentään hurmuri-Arvin lakkiin. Miehet lahjoittavat ensimmäiset päivärahat armeijalle ja ostavat kiviporat omilla rahoilla. Harjoitukset sujuvat mallikkaasti, nuorissa miehissä on jäntevää voimaa ja Kalevankankaan veteraanilla viisauttakin. Vippaskonstilla saadaan kenttäkeittiö kauhavalaisillekin. Vanhat ajat erottavat ihmisiä, Mäntsälän ajat, punakapina, kaikki vielä tuoreina haavoina mielissä. Kun tieto ei kulje, huhut saavat siivet, mutta asianlaita ymmärretään : “Ryssä haluaa turvata Leningardin ja haluaa maata.” Mutta sitä ei haluta antaa. Eikä lähteä Viron, Liettuan ja Latvian tielle. Eipä sitäkään kerrota miehille, mihin harjoituksista lähdetään, kotiin ei kuitenkaan.

Aamu koittaa Karjalassa rajan pinnassa joen rannalla. Miehet nukkuvat teltoissa, pitkän marssin uuvuttamina. Hevoset seisovat aamukylmässä vähässä lumessa, on hiljaista ja rauhaisaa, kaunista. Yhtäkkiä jokin sireeni huutaa ja miehet syöksähtävät äkkiheränneinä teltoista aseet käsissä valmiina taistelemaan, hevoset vauhkoutuvat ja juoksevat sikinsokin. Laiva se vain oli ja sen sireeni säikäytti kaikki. Paikallisia asukkaita, flikkoja tulee hakemaan laivalta maitoa. Paavo tapaa kauniin Ainon, jututtaa ja vokottelee tätä sitten “viereensä istumahan. Jalatkin puutuvat.”

Syksy on pitkällä, pellot jääneet kääntämättä kun miehet on komennettu linnoitustöihin. Martti auttaa peltotöissä viehättävää emäntää. Seuraavana päivänä hän tulee vielä piirakoita kyselemään, muka, mutta makuukammarista nousee jo toinen oman ryhmän mies, Arvi, puolipukeissa. “Täällä on taijettu jo piirakat jakhaa.” Martti yrittää vahtia Paavoa ja Ainoa. Flikat on vähän kaikilla mielissä, kun niin kaukana kotoa ollaan. Iltahartauksestakin on väki vähentynyt, sillä naisten kanttiini vetää enemmän puoleensa. Mutta sota on lähellä – kun lentokoneen äänet alkavat kuulua taivaalta, miehet maastoutuvat sitä sen kummemmin miettimättä.

Joku on nähnyt yöllä outoja: joku mies hiipii yöllä pihalle, väläyttelee valomerkkejä ja palaa sisälle, väläyttelee sieltäkin kammarin valoja. Päätetään ottaa selvää, onko mies vakooja. Hakala ei mene äkkinäisesti mukaan, mutta seuraa tapahtumia.

Seuraavana yönä miehet vakoilevat pihaa ja totta se on: osuuskaupan hoitaja näyttää valomerkkejä. Vihaiset miehet ryntäävät yhtäkkiä raivokkaasti hänen kimppuunsa. He köyttävät vangitun kädet ja uhkaavat ampua. He ovat tosissaan ja äärimmäisen pelottavia ja uhkaavia. Mies, osuuskaupan hoitaja, tunnustaa.

“Tosi paikassa miehelle tullee paskat housuihin.”

Narut avataan. Vakoojaa ei ammuta. Oikeus ratkaiskoon hänen kohtalonsa.

Osa 2:

Martti Hakalan kyntämä pelto jää, kun karjalaisten on lähdettävä evakkoon. Väki jättää kotikylänsä. Paavo pyytää Ainoa kirjoittamaan.

Joku kertoo lapualaisten kuulleen, että amerikkalaiset ovat luvanneet tulla apuun. Toinen sanoo, ettei Ruotsi päästä maansa läpi ketään. Neuvottelujen tiedetään päättyneen; venäläiset ovat väittäneet suomalaisten ampuneen heitä Mainilassa. Kauhavalaisjoukkue harjoittelee taas, vanha veteraani Ylli ei osallistu siihen vaan vuolee puun palasesta metsoa: "Mää olen niin paljoon harjootellut."

Radiouutinen hiljentää jokaisen: Suomen hallitus ei halua pitää yllä ystävällisiä suhteita Neuvostoliittoon. Neuvostoliitto "on ollut pakotettu luopumaan hyökkäämättömyyssopimuksesta." Kaikki lomat on peruutettu.

"Ryssä on hyökännyt rajan yli!"

Marssissa on jo sodan kaiku. Miehet saavat tilanneselostuksen: "…niinku monta kertaa ennenkin, Suomen miesten on pakko tarttua aseisiin. Vanha verivihollinen ryssä tahtoo maahan ängetä…Mutta tuumaakaan ei anneta tappelematta."

Sota on syttynyt ja näyttää heti ankaruutensa. Puut ryskyvät poikki, jyminä täyttää ilman, hyökkäystä seuraa vastaisku. Ylli kävelee pystypäin siinä missä muut maastoutuvat. Kranaatin siru tavoittaa hänet - ja Ylli kuolee. Martti miettii yöllä, miten kotona suhtautuvat, kun Ylliä tuodaan puupalttoossa, vapaussodan käynyttä miestä.

Etulinjassa kaivetaan yöllä juoksuhautoja ja vaihdetaan miehiä kranaattitulituksen ja kuun alla. Edessä on Taipaleenjoki peltoaukean takana, sivulla metsä. Valoammuksen loimussa vihollinen nähdään. "Pitäskö sitä ampua?"

Päivä valkenee. Tuuli ajaa lunta ja kantaa silloin tällöin venäjänkielisen sanan. Pian näkyy pikä ketju venäläisiä lähestymässä kohti, lentokone ilmestyy äkisti tulittamaan kauhavalaisia. Venäläiset lähestyvät yhä, ketjussa on panssareitakin. Kauhavalaiset ampuvat pöllyävän maan lomasta, naamat noesta ja mullasta mustina. Venäläisiä on paljon enemmän eikä heillä ole pula ammuksista. Pelko, kauhu, itku ja kuolema ovat juoksuhaudoissa: "Martti niitä tuloo liikaa!" Puhelinyhteydet ovat poikki, joten mies on kiiruhtanut viemään viestiä panssarintorjuntamiehille, heidän on ammuttava. Lopulta suomalaiset saavat vähän järeämpää apua, venäläiset perääntyvät – kuitenkin kovin vähästä.

Yön pimeydessä tutkitaan venäläisten kaatuneiden taskuja palavan tankin valossa. Martti jää katsomaan kuolleen kasvoja: vihollinen - nuori mies, kesken oman elämänsä kulun pois repäisty.

Korsussa on paha haju ja kylmä, mutta tulen teko on kielletty. Aamulla taas on jo "ryssä tulossa!" Venäläiset ovat päässeet etenemään juoksuhautoihin asti - heidät on ajettava pois. Siinä ei aikailla: Jussi Kantola rynnii edeltä ja toiset perässä. Alkaa armoton, raaka lähitaistelu, jossa on tapettava sillä, mitä kädessä on, tylsä pistin, puukko, lapio. Haavoittuneita ja kuolleita on molemmilla puolilla. Tauon aikana poltetaan hermosauhut - ja tottahan hurmuri Arvi kampaa hiuksensa. Mutta jo taas "se tuloo!" Nuorin Paavo saa kylkeensä luodista raapaisun: "Kättäni vähän nostin ja heti kraapasi", hokee Paavo. Kesken taistelun melskeen saadaan pataljoonan komentajalta käsky: "Ajakaa ryssä pois asemista"! Kantola lähtee kysymään, millä väellä. Suomalaisten vastaisku saa venäläiset taas perääntymään miesylivoimasta huolimatta. Vangiksi saatu venäläinen räjäyttää yllättäen itsensä - pelkäsi kidutusta ja tappoa, niillä on venäläisiä peloteltu, kauhavalaiset kuulevat kummastuksekseen. Sekin ihmetyttää, että venäläiset hyökkäävät aina samalla tavalla, mutta ohjesääntö määrää niin, eikä sitä ihan nopeasti muuteta.

Kuulovartiossa pysyttelevät pojat näyttävät nukkuvan. He eivät tiedä itsekään, nukkuivatko ja kyselevät sitä toisiltaan.

Yöllä pelko saa vallan Martti Hakalan kanssa juoksuhaudassa kyykkivästä Erkkilästä. Taistelut eivät ole laantuneet vaan tulitus jatkuu äänekkäänä, kun 5. komppanian pojat yrittävät vallata metsikköä. Hakala yrittää pitää Erkkilää aloillaan, mutta tämä riistäytyy irti ja pakenee paniikissa yön pimeyteen. Yöllä korsussa kuuluu outoa rapinaa eikä kukaan vastaa, kun kysytään tunnussanaa. Sisään pujahtaa kissa, joka nakertaa nälkiintyneenä vanikkaa. Missä Erkkilä on? "Ettei se Erkkilä olisi lähtenyt väärään suuntaan?"

Osa 3:

Erkkilä on löytynyt ulkoa kylmissään ja peloissaan vapisevana. Häntä ei viedä sotaoikeuteen, järki tulee täälläkin, arvellaan. Lääkkeeksi on vain päänsärkylääkettä ja kissa syliin: “Se hyrisöö niin mukavasti.” Kantolan Jussi pyytää miehen yöllä viereensä nukkumaan, kun tämä tutkii levottomana ammuslaatikoita.

Kylkeen haavoittunut Paavo on viikon kotona lomilla. Hän ajaa virmalla hevosella lakeuksia, mutta ihmisten parissa Paavo on vaitelias. Tuntuu ehkä turhalta yrittää selittää, millaista etulinjassa on. Hän sanoo vain: “Ei se ole sellasta kuin te luulette.” Hymyillyttää kylällä kiertävät huhut, joiden mukaan Ylisen Matti on heti ensimmäisenä päivänä tappanut puukolla 30 vihollista. Surua riittää kotikylällä, hautajaisia, virrenveisuuta. Paavo sanoo: “Meistä ei tuu kukaan sieltä hengissä takasin.”

Sota ei hellitä etulinjassa. Kantola ampuu venäläisen panssarikuljettajan, Erkkilä kaksi miestä… Tunteet käyvät niin kuumina, että venäläiset haavoittuneet ovat vähällä päästä hengestään. Räntää sataa. Ylisen Mattia kysellään, aina vain turhaan: “Ryssän on täytynyt se viedä.” Stalinin syntymäpäivänä valpastutaan – venäläiset saattavat yrittää lahjaa isä Aurinkoiselle, mutta nämä paukuttelevat valoammuksia, laulavat ja juhlivat, naisiakin tuntuu olevan. Jouluaattona saadaan paketteja kotopuolesta, niissä on kauhavalaisia puukkojakin, joista joku tunnistaa itsensä tekemän. Mannerheimin hyväksymä “salainen ase” on myös saapunut: Molotovin cocktailit. Arvin on pakko maistaa, kun kuulee että pullot tulevat Rajamäeltä. Ei se maistu juomakelpoiselta.

Paavo palaa ja joutuu heti vartioon ja pienen hetken jälkeen jo uudestaan – miehiä on niin vähän. Martti tulee Paavon perässä juoksuhaudassa, kun yhtäkkiä kranaatti räjähtää edessä. Paavo kuolee heti. Martin ei auta kuin kantaa Paavo – tai se mitä hänestä on jäljellä – pois juoksuhaudasta. Korsussa hän polttaa kamiinassa Ainon kuvan ja kirjeet ja jättää vain morsiamen kirjeet talteen. Suru jää myöhemmin surtavaksi, sillä sota jatkuu ja Jussi Kantola pyytää Marttia viemään komppaniaan tiedon, että miehiä on pakko saada lisää. Martti Hakala juoksee räjähdysten keskellä metsässä. Komppanian päällikkö käskee sanoa Kantolalle, että “koettaa pärjätä.” Tapaninpäivänä olisi vaihto. Miehiä luvataan irrottaa, jos kauhavalaiset eivät jaksa, jos on pakko.

Venäläiset hyökkäävät, eivätkä omat tykit ammu: “Ruotsalaiset ovat myyneet millin liian suuria kranaatteja.” Venäläiset hyökkäävät ankarasti. Panssari sytyttää suomalaisen tuleen, toinen työntää ison tukin telaketjujen väliin ja Molotovin cocktailin kuljettajan ikkunasta sisään. Maalaisjärki ja salainen ase tehoavat. Noenharmaa suomalainen istuu juoksuhaudassa, pistää tupakaksi, taputtelee palavia hihoja sammuksiin ja ratkeaa nauruun.

Korsussa saadaan huoltokomppanian keräämää tupakkaa ja ruokaa, Jussi Kantola uudet lapikkaat. Mandoliinin rimputus ei peitä katseiden tyhjyyttä.

Pappi lukee jouluevankeliumin aattona, ei omasta halustaan vaan pyynnöstä. Miehet veisaavat jouluvirren vimmalla ja uhmalla – juoksuhaudassa tulituksen keskellä seisten, että naapuri varmasti kuulisi. Korsun joulusaunassa yritetään eroon kirpuista ja täistä, mutta eiväthän ne edes vihtaa pelkää, vaikka se on kuusenhavuista tehty.

Etulinjaan saapuu myös radiotoimittaja kyselemään "jännittäviä" sotakokemuksia - “miltä Taipaleenjoen sotureista tuntuu venäläisen tykistön tulimyrskyn alla?” Pakko on leukailla vastaukseksi: “Junnaamista se on. Ne on hyökänny, me on ammuttu. Sellasta tasaasta.” Mutta sitä kysytään tosissaan, missä ovat suomalaiset lentokoneet, ne, jotka niin silmukoivat taivaalla rauhanaikana?

Vastauskin saadaan pian. Rahan kerääminen omaan lentokoneeseen on käynnissä. “Kaikki pataljoonat ovat jo mukana.” Oma lentokone lentää juuri meidän alueellamme, niin luvataan. “Kyllä se meiän alueella lentää.”

Kiertävä valokuvaaja ottaa kuvan sotilaista. Arvi sanoo, että johonkin sankarikirjaan se päätyy.

Osa 4:

Kauhavalaisten porukkaan tulee täydennysmiehiä. Nuori Mauri ihmettelee sodankäynnin vähäisyyttä eikä aavista, mitä pienen paussin jälkeen on tulossa -pelkäämisen paikka. Ensimmäiset tulitukset alkavat jo illalla, kun miehet etenevät lumipuvuissa. Myöhemmin luetaan kenttäpostia, ja Arvi kysyy melkein kuin itseltään: “Miksei kukaan mulle kirjoota?” Martti sanoo: “Sä oot niin huono ihminen.” Leukailua, mutta vähän tottakin. Se saa Arvin mietteliääksi.

Radiossa on sanottu, että vihollinen alkaa luovuttaa. Martti ei sitä usko: “Voi olla, ettei poutaa ikuisuuksiin kestä.” Propagandaa venäläiset kylvävät niin lentolehtisinä taivaalta kuin megafonista omalta puoleltaan. Suomalaiset kuuntelevat tarkkaan vihollispuolen tapahtumia, koiran haukku saattaa olla venäläisten konsti välittää tietoa. Tällä kertaa se on koira. Hyökkäyksiä, propagandaa, lumisadetta, rytisevää metsää.

Niittykasematti on suomalaisten hallussa, mutta pojat tulevat pois, kun vettä tulee sisään jo saappaiden varsistakin. Vartiomiehet lähetetään kasematille, mutta kapteeni tulee pian huonojen uutisten kanssa: venäläiset ovat vallanneet yöllä kasematin, ja suomalaiset ovat juosseet sieltä rykmenttiin asti. Kasematti on vallattava takaisin. Piruiluakin tästä seuraa.

Nietoksista näkyvät vain hiippalakit ja tulenlieskat pyssyjen piipuista, kun suomalaiset hyökkäävät kasematille. Pataljoonan komentaja syyllistää vänrikki Kantolaa: “Teidän takia nyt suomalaisia kuolee.” Haavoittuneita on paljon. Venäläisiä pakenee suuri joukko, kun miehet käyvät väkipakolla päälle, mutta sisälle jää tuntematon määrä, eikä antaudu, vaikka Arvikin kailottaa: “Rukiver russki soldat!”

Uusi komppanianpäällikkö simputtaa Marttia, pakottaa tämän juoksemaan tulituksen keskeltä juoksuhaudoissa sanomaan “Terve!” kasematin luona kyykkivälle joukkueen päällikölle. Martti tekee työtä käskettyä. Matkan varrella on sotapoikia nuotiolla, Martti käskee sammuttaa valkean, koska venäläiset ampuvat sitä kohti. Pojat eivät usko. Se on heidän loppunsa: ammus osuu. Martti katsoo kuolleita: “Olis pitäny itte potkia tulet hajalle.” Toisaalla juoksuhaudoissa Martti kysyy miesten tekemisiä. “Opetellaan olemaan sankarihaudoissa.”

Kauhavalaiset joutuvat lähtemään kasematille. Sieltä tulitetaan. Tulituksessa haavoittunut mies kysyy: “Olisin vaan kysynyt mikä tuossa möhkäleessä niin tärkeää on.” Haavoittunutta sidotaan puhelintapseilla, kun sidontatarpeet ovat jo loppuneet.

Yön pimeydessä ja päivän melskeessä on epäselvää, kuka itse asiassa ampuu ketä. Ilmeisesti kasemattia piirittäneet suomalaiset ovat ampuneet omia päin: “Siellä on poijjaat sekasin.” Kantola kysyy kasematin lähellä olevalta sotilaalta, missä upseerit ovat. “Hengettömänä.”

Kasematin kohtalo sinetöityy lopulta. Venäläisille annetaan viisi minuuttia aikaa antautua ja sitten kasematti räjäytetään. Ketään ei tule ulos. Kasematti räjähtää taivaan tuuliin. Vain raunio jää.

Kaikki ovat saaneet tarpeekseen, kahteen päivään ei ole syötykään, mutta lähtökäskyä ei ole vielä tullut. Arvi lähtee, hän ryntää pois suojattomana ja venäläiset ampuvat kohti. Arvi kuolee. Kauniit ruskeat silmät tuijottavat elottomina kohti taivasta, tupakka on jäänyt hampaiden väliin. – Martti saa hoitaakseen Arvin jäämistöt kotiin. Hän lukee Arvin muistokirjaa: “Sinä riistit rintani rauhan ja leikiten lempeni veit jne.”

Yö nukutaan raskaasti. Uupumus on vienyt kaikkien voimat. Martin on noustava lämmittämään saunaa. Moni nukkuu saunan lauteillakin. Kaikki ovat läpikotaisin väsyneitä. Kantola käy ilmoittamassa, että lomia saa nyt, jos on tärkeää asiaa kotiin.

Martti lähtee käymään kotona. Junassa juopuneet soturit tarjoavat Martille, raittiille, ryyppyä. Olisi otettava, kun Taipaleenjoen sankari tarjoo, sanotaan. Martti ei ota vaan sanoo: “Kaikki Taipaleenjoen sankarit ovat kuolleita.”

Kotona on pakko selvitellä Paavon kuolemaa. Martti sanoo, että kiväärinluoti meni sydämestä läpi, ei Paavo kärsinyt, oli heti hengetön. Äitee vaan on kuullut arkunkantajan sanoneen, että arkusta on kuulunut kolinaa, niin kuin jokin irrallaan… Martti ei kiellä, ei myönnä. Yöllä tuli loimuaa uunissa, Martti ja hänen vaimonsa Marjatta kohtaavat pitkästä aikaa. - Ylisillä tuskaillaan Matin kohtaloa. Kun ei tiedä, onko poika kadoksissa, vankina vai kuollut. Radiouutiset kertovat rankoista taisteluista Kollaalla, Taipaleenjoella ja muualla. Martin äiti komentaa itkevää Marjattaa: “Ookkos hyrskimättä siinä.”

Ei niin pahaa, ettei jotain hyvääkin, edes vähän. Vääpeli Jutila on käymässä sotilassairaalassa ja tapaa siellä hoitaja Anjan penkillä unessa. Kaikki hoitajat ovat väsyneitä, välillä menee monta vuorokautta nukkumatta. Jutila silittää tytön poskea. Vähän ehditään jutella, mutta osoitteita vaihdetaan. Sitten Anjan pitää jo mennä.

Osa 5:

Martti palaa lomalta rintamalle. Valkoisiksi maalatut linja-autot jyrryyttävät lumisen maiseman halki, miehet istuvat sisällä kylmissään. "Niillä on kiire viedä häjyyn paikkaan", uumoillaan. "Mulle rupiaa olemaan sama kuinka tämä loppuu", sanoo Martti.

Neljännen komppanian on jätettävä reput ja mentävä Äyräpään harjanteelle: "Tehtävä on häiritä sivusta, kun ryssä ylittää joen." Jos venäläiset pääsevät joen yli, koko Taipaleenjoen rintama jää pussiin. Ja venäläisiä on tulossa paljon.

Miehet lähtevät eteenpäin. Vastaan tulee suomalaismiehiä paniikissa, pakenemassa pois: "Ryssä ampu 150 tykillä." Viimeisenä tuleva luutnantti sanoo, että seuraava vastaantulija on ryssä. Kun miehiä tulee vastaan, suomalaiset miltei ampuvat, mutta nämä ovatkin omia. Sekasorrossa tiedonkulku on mitä on. Edessä on vielä yksi ryhmä omia miinoituksia laittamassa.

Miehet ovat talojen lähellä, yksi talo räjähtää yhtäkkiä ja palaa. Miehet liikkuvat talojen pihapiirissä, kun talon nurkan takaa karauttaa venäläisiä ratsuilla. Miehet pakenevat hieman kauemmas. Talot räjähtelevät ja palavat, venäläisiä säntää ulos ja putoilee ikkunoista. Suomalaiset ampuvat.

Päivällä venäläiset hyökkäävät suurena joukkona, tulitus on ankaraa. Tankki räjähtää Molotovin cocktaililla, mutta sen heittäjä kaatuu - taintuneena ja ottaa virottuaan venäläiseltä aseen. Lähitaisteluissa venäläinen järkyttää Martin: "Yksi löi mua pyssyllä, löi!" Eikä ampunut.

Kuu paistaa. Miehet ovat väsyneitä. "Älä nuku tai palellut hengiltä." Jussi Kantola muistuttaa, ettei venäläisiä saa päästää jokivarteen, vaikka kuinka väsyttäisi. Taas venäläiset hyökkäävät: "Tuloo päälle!" Harkintakyky menee, mies seisoo ja tulittaa ilman kypärää, ilman suojaa hullun lailla - kunnes kuolee. Raivo tarttuu Marttiinkin, venäläisiä kaatuu. Ankaran ammunnan seurauksena jää paljon kuolleita, kun venäläiset pakenevat.

Martin on lähdettävä viemään pataljoonan esikuntaan sanaa: lisää miehiä tarvitaan. Tunnussanana on "Äyräpään ärjy". Miehiä ei ole. Martti saa muutaman kahvipavun pureskeltavaksi ja lähtee talsimaan takaisin. Matkan varrella ovat lumen keskellä kellarin rauniot, Martti vetäytyy kellariin lepäämään hetkeksi, mutta nukahtaa. Aamulla suomalaismiehet liikkuvat hiljaa kellarin lähellä ja ovat aikeissa heittää kranaatin sisään, mutta tunnussana pelastaa Martin viime hetkellä. Miehet ovat etsimässä venäläisiä, jotka ovat tulleet yöllä joenrantaa pitkin.

Lentokone pommittaa säälimättä miehiä, ilma on pimeänä mullasta. "Keitä te ootte pojat", kysyy raajansa menettänyt viime sanoikseen. Lentokoneet pommittavat uudestaan vaivalloisesti eteneviä miehiä. Lääkintäupseeri haavoittuu, mutta arvioi itse: "Ei sattunu kovin pahasti, ei tunnu." Martti sanoo: "En mä tiedä, suolet näkyy." "Se on sokki sitte, niin ku puutunu." Haavoittuneet ladotaan rekeen ja hevonen lähtee viemään lastia. Martti seuraa aukeaman reunalta menoa: lentokone pudottaa maahan pommeja, yrittää osua hevoseen ja rekeen. Hevonen juokse vauhkona, pommit osuvat aivan liki. Kuin ihmeen kautta heihin ei osu.

Kantola toteaa, että ruokaa on luvattu, mutta saadaanko, sitä ei tiedä. "…Ei oo montaa syöjää", Martti sanoo ykskantaan. Jollakulla on jaloista mennyt tunto jo tunteja sitten. Martti hieroo lumella verta liikkeelle, mutta Kantola käskee panna kengät jalkaan: "Nämä ovat umpijäässä."

Eversti kysyy, pystyvätkö miehet pitämään asemansa. Kaikki miehet ovat lopussa, Kantolan äänestä kuulee, että ei ole voimia hänelläkään, mutta hän sanoo: "Jos vaan joku on hengiss, vastahan panemhan."

Nurmolaiset hyökkäävät kirkonmäelle, venäläiset on pidettävä täällä, etteivät mene sinne avuksi. Kirkkoa pommitetaan, metsä jytisee. Kauhavalaiset ihmettelevät, miksei nurmolaiset jo hyökkää. Kun nämä lopulta hyökkäävät, Kantola karjuu: "Älkää enää lähtekö nurmoolaiset, raakasti myöhässä!" Nurmolaiset ovat hangessa, kauhavalaiset antavat tulitukea, ylle kaartavat taas vihollisen lentokoneet - ja venäläiset nousevat niin sankkana joukkona kuin metsä lähtisi liikkeelle ja hyökkäävät. Heitä ei ole kymmeniä vaan satoja, tuhansia. Lentokoneet pudottavat pommeja suomalaisten niskaan. Venäläiset tulevat suoraan kohti suomalaisten luoteja leveänä ja tiheänä rintamana. "Vissiin raakasti votkassa." Kantola komentaa miehiään jo pois: "Eiköhän mekin lähretä."

Yöllä Martin on taas lähdettävä muutaman miehen kanssa eteenpäin niitylle. Maassa yön pimeydessä makaa venäläisten ruumiita tiheässä. "Loppuuko siltä miehet ollenkaan?" Joku on kuullut, että on tuotu kaksi uutta divisioonaa aron poikia. 40 000 miestä.

Aamulla pakkkaslumi narskuu askelten alla. Vääpeli Jutila kysyy Martilta, yritetäänkö vielä kerran. Kauhavalaiset hyökkäävät päin venäläisiä. Koivikko vilisee juoksevia miehiä, venäläiset pakenevat ja suomalaiset ryntäävät perässä. Kaikki ampuvat. Tuli loimuaa keltaisena koivikon lomasta. Jutilaan osuu. Martti sulkee hänen silmänsä ja makaa hetken maassa. "Tähän ei saa jäädä, ajetaan ne Pietariin!" Pakko on jatkaa. Venäläinen makaa haavoittuneena hangella ja huutaa tuskissaan, Martti näkee, miten suomalainen ampuu miehen, ampuja kuolee hetken kuluttua itse.

Martti ryömii. "Mihis poijjaat jäi?", kysyy juoksuhaudassa noen mustaama mies ja sanoo: "Jos ryssät tulee tätä kautta, tää on vissiin viimenen päivä tässä elämässä." Marrti vastaa hiljakseen: "Voi se sitäkin olla."

Monille se on viimeinen päivä. Ankarin tulimyrsky alkaa. Martti ja toinen sotamies makaavat maakuopassa eikä tajunnassa ole mitään muuta kuin pelkkää mustana lentävää maata, sokaisevia räjähdyksiä, paineaaltoja, tulena leimuavia pilviä, sodan jylyä.

Muuta ei ole, ennen kuin kaiken katkaisee täysi hiljaisuus. Kuuluu vain vähäinen hengityksen ääni. Jussi Kantola puikkii runnotun maan ja runnottujen ihmisruumiiden seassa ja tuo sanaa: "Rauha on tullut kello yksitoista." Musta savu peittää miehet ja kun se hälvenee, sotamies Martti Hakala näkee, miten aivan lähellä suuri joukko venäläisiä nousee maasta hurraamaan ja riemuitsemaan sodan loppua.