Satu-Inkeri Huhta 7.5.2002

Osasto 10b ja kymppihuoneen terapiatiimit

Päänsärkyä jatkui viikonlopun yli. Päätin, että parempi se on tutkia ennen kuin ongelmat kasvaa liian suuriksi. Tätä ennen, viikonlopun ajan olin saanut kuulla järjestäen koko suvulta ja rakkaalta avopuolisoltani ylipainon vaaratekijöistä, ja suvun "huonoista" geeneistä. Ruokapoliisini pitivät huolta etten mättäisi makeaa suuhuni. Minussa tälläinen saa aikaiseksi vain kahta kauheamman kiukun, jolloin alan kapinoida vastaan, ja henkeni uhallakin syön syömästä päästyäni.

Lopputulos on kuitenkin se että, vaivun jälleen syytösten ja itsesäälin mereen eikä pohja tunnu tulevan vastaan laisinkaan. Tiedänhän minä sen että hyväähän ne "rakkaat" sillä vain tarkoittavat, mutta minähän janoan vain hyväksyntää. Hyväksyntää juuri sellaisena kuin olen. Vaikka sodinkin "länsimaista ihannenaistyyppi" ajattelua vastaan, tosiasia on kuitenkin se etten osaa rakastaa omaa peilikuvaani. Kuinka voisinkaan vaatia sitä muilta.

Yhtä kaikki, päädyin siis sairaalaan, jossa minut otettiin sisään neurologian 10b osastolle jatkotutkimuksia varten. Hoitava lääkäri kävi tapaamassa minua, ja kertoi epäilevänsä hetkellistä aivoverenkiertohäiriötä.

GREAT! Olen 26.vuotta ja käsittääkseni kyseisen diagnoosin tulisi koskea minua ainakin 40.vuotta vanhempaa väestöä.

Olin saapunut oman tieni päähän. Nyt on aika hypätä ulos tästä kyydistä, ja muuttaa suunta, pysähtyä miettimään mikä elämässä on todella tärkeää. Ehkä minun täytyy kiittää luojaani, että tämä pysähdys tuli nyt, kun voin vielä itse päättää "kohtalostani." Jos on keksitty AA-kerho alkoholisteille ja alkoholismista voi parantua, niin miksei myös ylensyömisestä.

Ajatukseni poukkoilevat kuin villihevoset. En voi olla muistamatta lausetta, jonka kirjoitin aarrekarttani taakse, toivoen täydellistä elämän muutosta. Jos tästä ei ala elämässäni muutokset niin ei kyllä sitten mistään!

Ilokseni sairaala tarjosi minulle säännöllisen ruokarytmin, vähärasvaiset kasvisateriat omasta pyynnöstäni. Sekä oivaa ryhmäterapiaa, jota huoneeni kaksi muuta asukkia minulle kilvan antoivat. Leikkisästi kutsuimmekin toisiamme kympin terapiatiimiksi.

Lisäksi sain tavata ravitsemussuunnittelijan, joka suositteli minulle painonpudotukseni tueksi myös psykologista apua. Olin jo unohtanut kuinka tärkeätä on saada puhua ongelmistaan täysin ulkopuolisille ammattiauttajan korville. Tunsin olevani 'vieroitushoidossa'. Kutsuuni oli vastattu.

Edellisen kerran olen saanut psykologista apua ollessani 16.vuotta, jolloin bulimiani jylläsi pahimmillaan. Se oli ryhmäterapiaa, jossa hädin tuskin jaksoin olla mukana kaksi istuntoa. Nyt asiat ovat kuitenkin toisin, en ainakaan enää ahmi ja oksenna nyt vain ahmin. Otan siis kaiken fyysisen ja ennen kaikkea psyykkisen avun ilomielin vastaan. Vierustoverini kuiskaa minulle verhon takaa: kyllä sinä tyttö pystyt ihan mihin vaan. Ja niin myös uskon pystyväni.

Lue tästä mitä lääkäri sanoi: Ylipaino voi tappaa 

Takaisin

. . . . . . . . . . .

Aikaisemmat päiväkirjat
05.05. Sairaalapetiä ja särkyä 
04.05. Hehkuva nainen 
03.05. Iloiset syöjättäret   02.05. Turvesaunan syleily  26.04 Aarrekarttaseikkailu  10.04. Syntymäpäiväni