Pariisin Ville

Ville Vallgrenilla on ilonpitäjän ja seuramiehen maine. Sellaisena hänet muistetaan useissa teoksissa ja historiikeissa. Mielikuvaa pönkittää myös hänen Kauppatorilla suihkuava pääteoksensa Havis Amanda. Se on yksi vappua viettävän Helsingin kuohuvista keskipisteistä. Vallgrenin ”Manta” lakitettiin ensimmäisen kerran jo vuonna 1921. Samana vuonna Vallgren piti palopuheensa kieltolakia vastaan Leppävaaran suojeluskunnan kokouksessa.

Ville Vallgren kotiutui Pariisiin jo opiskeluaikoinaan 1870-luvulla ja jäi sille tielleen 36 vuodeksi. Hän avioitui ruotsalaisen puunkaivertaja Antoinette Råströmin kanssa vuonna 1882. Nuoren miehen elämä Pariisissa oli juhlavaa ja Vallgrenin elämänmyönteinen taiteilijakuva vakiintui. Hänen juhlaseurueenaan oli pohjoismainen taiteilijajoukko. Se kokoontui pariisilaisissa rahvaan kapakoissa ja pienessä viinituvassa, jossa sai alkunsa Jeesus Syyrakin veljeskunta 1880-luvulla. Toimintaperiaatteen pohjoismaiset taiteilijat poimivat kapakan kyltistä: ”Uusi ystävä on nuori viini, anna sen vanhentua niin se maistuu hyvälle”.

Riemu korvaa suremisen teemat

Vallgren tunnettiin 1890-luvulla symbolismin edustajana, mutta hiljalleen hän kiinnostui perinteisemmästä kuvanveistosta. Käänne kohti ”lihallisempaa” ilmaisua tapahtui vuoden 1900 tienoilla. Suomalaiset kriitikot näkivät perinteisestä kuvanveistosta kiinnostuneen taiteilijan töissä rubensmaista rehevyyttä ja barokin henkeä. Riutuvat kukkaistytöt saivat eloa ja kevään riemu korvasi suremisen teemat. Myös tanssiaiheet tulivat jäädäkseen.

Samaan aikaan ajankohtaistui Vallgrenin ajatus kotimaahan tehtävästä julkisesta teoksesta. Hän ryhtyi työstämään rehevää suihkukaivoa, mutta hanke kariutui. Harmistuneena Vallgren otti pitkäaikaisen toisen kotimaansa Ranskan kansalaisuuden vuonna 1902 ja suhteet Suomeen pysyivät viileinä vuosien ajan. Lopulta, lähinnä ystävänsä Albert Edelfeltin ansiosta, Vallgrenilta tilattiin suihkukaivo, joka nykyään tunnetaan nimellä Havis Amanda.

Ilonpitäjän kulttuuriskandaali

Kaiken kaikkiaan Ville Vallgren oli outo lintu aikakautensa suomalaisessa taiteessa. Hänellä oli kannattajia, mutta kaikki eivät suhtautuneet häneen suopeasti. Vallgrenia pidettiin menestyvänä suomalaisena taiteilijana, mutta hänen teostensa ei aina katsottu vastaavan kotimaista taidemakua. Kevytmielisyyden tyyssija, boheemi Pariisi nähtiin Suomessa Vallgrenin henkisenä kotina.

Vuonna 1908 paljastettiin Vallgrenin Havis Amanda –suihkulähdeteos. Tuolloin Suomessa oli valloillaan fennomaaninen suomalaisuusliike. Havis Amanda oli ensimmäinen teos, joka ei osallistunut myytin luomiseen. Se oli maallinen ja hilpeä teos. Vallgren ja hänen teoksensa tuntuivat pariisilaisen elämänilonsa kanssa olevan väärässä paikassa Helsingin Kauppatorilla. Seurauksena olikin maamme historian ensimmäinen kulttuuriskandaali.

Tanssia Leppävaarassa

Vuonna 1913 Vallgren jätti Pariisin ja muutti Suomeen. Taakse jäi onneton avioliitto kokainistiksi paljastuneen ranskalaisen laulajattaren Madeleine Imbertin kanssa. Epäonnistumisensa jälkeen Vallgren palasi Suomeen lähes varattomana ja joutui aloittamaan kaiken tyhjän päältä.

Asiat alkoivat sujua kun Vallgren lyöttäytyi yhteen kuvanveistäjä Viivi Paarmion kanssa. Tämä oli ostanut Leppävaarasta vastapäätä Gallénien Tarvaspäätä palstan ja rakennuttanut sinne oman huvilansa. Siitä kehittyi pariskunnalle oivallinen tukikohta, jossa Ville keskittyi savitöihinsä. Vallgren kirjoitti ABC-kirjassaan oppineensa kuudenkymmenen ikäisenä, että pysyäkseen nuorena pitää tanssia joka päivä. Tätä oppia hän kertoi noudattaneensa Viivin kanssa Leppävaarassa.

Possuja, pariisilaiselämää ja politiikkaa

Villen ja Viivin kotitalouden erikoisuuksiin kuuluivat rusetein koristellut isäntäväkeä kaikkialle seuraavat lemmikkipossut. Jo ensimmäisenä syksynä heti ottivat seurakseen kaksi possua, jotka oli määrä syödä talvella. Kävi kuitenkin niin, että Akseli Gallén-Kallelan susikoirat Kova ja Kiivas söivät possut ennen aikojaan. Välikohtaus koetteli taiteilijoiden naapurisopua, joka kuitenkin lo-pulta kesti hyvin.

Vallgren toi Suomeen palatessaan mukanaan melkoisen annoksen pariisilaiselämää. Hän ei myöskään piiloutunut ateljeehensa vaan oli varsin näkyvä ja kuuluva henkilö Helsingin taide-elämässä. Politiikkakaan ei ollut hänen ajatusmaailmansa ulkopuolella. Vallgren esiintyi itsenäistymisen aikoihin sosiaalidemokratian kannattajana ja kahdeksantuntisen työpäivän puolestapuhujana. Sisällissodan alla hän puhui luokkasovusta, ja 1920-luvulla hän viihtyi suojeluskunnan riveissä.

Huolenaiheena kieltolaki

Vallgrenin kerrotaan olleen henkevä juhlamestari. Merkittäviä juhlapäiviä ja juhlanaiheita riitti aina hänen elämänsä loppuun saakka. Niinpä ei olekaan ihme, että Suomessa vuonna 1919 voimaan tulleesta kieltolaista tuli hänen suuri huolenaiheensa. Vallgren vastusti lakia omalla esimerkillään ja valmisti puutarhansa marjoista ja hedelmistä viinejä. Ville ja Viivi suorastaan pakenivat kieltolakia Ranskaan, josta Ville kirjoitti kehuen pariisilaista elämää ja lausui mielipiteensä Suomen kieltolakia vastaan: ”Mutta surkuttelen ahdasmielisiä, rutiköyhiä ihmisiä, jotka eivät ymmärrä elää ihanaa elämää. Heistä ei olisi koskaan pitänyt tulla ihmisiä vaan vettä ryystäviä kaloja, selkärangattomia ja rumaeväisiä”.

Vallgren sai professorintittelin vuonna 1918 ja käytti tilaisuuden hyväkseen pitämällä kieltolainvastaisen ”virkaanastujaisluennon” yliopiston juhlasalissa vuonna 1920. Yleisö osoitti suosiotaan laulaen ja hypähdellen esiintyneelle puhujalle. Vain viikkoa myöhemmin Vallgren villitsi väkeä Vanhalla ylioppilastalolla. Vielä seuraavana vuonna poliisi joutui rauhoittamaan rähinäksi muuttuneen Leppävaaran suojeluskunnan juhlan Pörssiravintolassa. Tuolloinkin palopuhetta piti Vallgren.

Tarinoita, kaskuja ja muistelmia

Vallgren uhosi elävänsä kauemmin kuin kieltolaki - ja niin hän tekikin. Kieltolaki kumottiin vuonna 1932. Vallgrenin voimat ehtyivät vasta vuonna 1940, kun hän oli 84-vuotias. Viimeisinä elinpäivinäänkin hänen kerrotaan suunnitelleen 85-vuotisjuhliaan.

Jälkipolville välittynyt muistikuva Vallgrenista koostuu lukuisista aikalaistarinoista ja kaskuista sekä kirjoista, joissa Vallgren muistelee elämäänsä. Tarinoita kuvanveistäjämestarista kerrotaan paljon, mutta tapahtumien kulku vaihtelee kertojan mukaan. Taiteilijan omat muistelmat eivät ole sen tarkempia. Guldranden-kirjassaan (1920) Vallgren katsoikin aiheelliseksi muistuttaa, ettei hänen sanojaan pidä missään nimessä ottaa todesta.