Savukkeet ovat sivistystä

Sibeliusta on mahdoton ajatella ilman paksua sikaria. Hänen työhuoneessaan näki savuverhossa tuskin eteensä. Juhani Aho oli kova tupakkamies, ja hänen vaimonsa taidemaalari Venny Soldan poltti piippua. Tove Jansson kessutteli savukkeita koko ikänsä. Runeberg nuuskasi antaumuksella. Olavi Paavolainen laittoi tupakkansa imukkeeseen ja Jouko Turkka poltti tuhkakupin pisimpiä tumppeja kirjoittaessaan romaania. Aki Kaurismäki veteli kuutisenkymmentä röökiä päivässä, ja hänen elokuvissaan tupakansavua leijuu kaikkialla. Ville Valon tupakanpoltto oli niin perusteellista, että hän etsi sille sponsoria. Teatterikorkeakoulun professorit Vesa Vierikko ja Kati Outinen kertoivat takavuosina että heidän työhuoneessaan pitää polttaa vastaiskuna nykyajan terveysfasismille.

Tupakointi näytti pitkään kuuluvan taiteen peruskiviin. Varsinkin kirjailijat ja näyttelijät ovat säännönmukaisesti tupakoineet. Tupakointi on myös liittynyt sankaruuteen, kuten Elmon piipunpoltto. Samaten tupakka on symboloinut sivistystä iänkaiken. Suuret ajattelijat ja valtiomiehet Winston Churchillistä ja Sigmund Freudista lähtien ovat polttaneet tavaramerkin omaisesti. Niin myös meillä Suomessa: Urho Kekkosesta Sauli Niinistöön ja Kalevi Sorsasta Jyrki Kataiseen on rööki maistunut ja savu tuprunnut Mäntyniemestä Kesärantaan ja oopperasta Ivaloon. Kansaamme on johdettu lainsäädännössä, sodassa ja taiteessa tupakka huulessa. Ilman savukkeita ei ole Suomea. Tupakanpoltto onkin ollut isänmaallista, ehkä sitä pitäisi alkaa tukea verorahoilla.

Vasten tupakan kulttuurihistoriaa sen aiheuttamat syövät ovat nuori havainto. Niitä on tutkittu vasta muutamia vuosikymmeniä. Nykyaikainen terveyshysteria on demonisoinut tupakan kokonaisuudessaan, ja tupakoinnin paheellisuudesta on tullut ennen näkemätöntä. Tupakoivaa ihmistä on nyt lupa halveksia avoimesti. Hän on kurja luuseri, joka on ajettu pihalle imemään käryävää pötköään. Viimeistä kamppailua käydään parveketupakoinnista, eikä vaadita kummoisia ennustajanlahjoja näkemään että tupakka häviää senkin. Jo maalaisjärki sanoo, että passiiviseen tupakointiin ei saa pakottaa ketään.

Samalla on menty toiseen ääripäähän ja kyseenalaistettu tupakointi sinänsä. 50-luvun elokuvien romanttisista savukiehkuroista sekä porvarikotien tupakkatakeista ja -tuoleista on astuttu 2000-luvun leikkaussaleilta näyttäviin koteihin, joissa taistellaan kasvavaa läskivyöryä vastaan. Tupakoinnin vähenemisen myötä lihavuudesta on tullut yhä näkyvämpi vitsaus. Tupakoinnin lopettajat lihovat vuodessa viitisen kiloa. Ojasta on kaaduttu allikkoon.

Pitkäaikainen tupakointi on vastenmielistä pinttyneen hajun ja keuhkosairauksien takia. Keuhkoahtaumaa potee jokainen ikääntynyt tupakoija, ja se käytännössä invalidisoi ihmisen – syöpäsairauksista puhumattakaan. Silti tupakassa on jotain puolustamisenkin arvoista ja syvästi inhimillistä. Kun aamun aloittaa tupakalla, tulee heti tunkkainen olo. Kovan ja julman maailman ja ihmisen väliin tupruaa savua, joka vähentää suorituskeskeistä miellyttämisenhalua ja tekopirteää reippautta. Rahaa ja terveyttä palvova maailma siirtyy kauemmas, ja rööki auttaa ottamaan etäisyyttä maailman hullunmyllyyn. Se lisää ihmisen mielenterveyttä. Tunkkainen savu vähentää yliyrittämistä ja hätiköintiä – samalla tavoin kuin murheiden hukuttaminen rasvaan tai kaljaan.

Myös vastoinkäymiset on helpompi kestää tupakan avulla. Sotien aikaan tupakasta tulee valuuttaa. Raha on yhdentekevää, mutta tupakka on heti leivän jälkeen tärkein elossa pysyttelyn apuväline. Vasta pari vuotta sitten tupakka-aski poistettiin suomalaisesta kriisiajan pakkauksesta. Viranomaiset eivät tarjoa enää hermosavuja. Niiden polttamisen kuuluisin kuvaaja lienee Nobel-kirjailija Heinrich Böll. Hän kuvaa toistuvasti puolimakaavassa asennossa tupakkaa kyltymättömästi polttavaa nääntynyttä nuorukaista. Sota on loppunut ja tuhotun Saksan raunioilla paarustaa eloonjääneiden joukot, jotka etsivät ravintoa ja tiedustelevat toisiltaan läheistensä kohtaloa. Sodan järjettömyys on aikaa sitten tehnyt tyhjäksi ihmisten tarpeen ymmärtää kärsimystään. "Meidän täytyy rukoilla, ja sitten lohduttaa Jumalaa", Böll kirjoittaa ja sytyttää uuden tupruavan savukkeen.

Kaikista tupakan vastenmielisistä piirteistä huolimatta se puolustaa nykyään puutteellisuuden ihmisarvoa. Ajassamme kaikuu yhä kovemmat arvot, jotka heijastuvat suvaitsemattomuutena. Läskit haisevat hielle, vievät tilaa ja kuormittavat terveydenhuoltojärjestelmäämme, ujot eivät kykene oma-aloitteisuuteen ja syrjäytyvät omaa arkuuttaan. Alkoholistit ovat ihmiskunnan kuonaa. Maahanmuuttajat ja vääräuskoiset ovat pelkkä sosiaalinen taakka. Vanhukset ovat hyödytön kuluerä. Kuolemantuomio halutaan takaisin, ja niin edelleen. Itseään ja ympäristöään saastuttava tupakoija on tässä joukossa muuttunut sankarin sijaan luusereiden etujoukoksi, aikakautemme antisankariksi.

Tupakan kulttuurihistoriassa on samalla kääntynyt uusi lehti. Intohimoisimmat nikotinistit ovat yksi toisensa jälkeen lopettaneet paheensa. Jörn Donner ei enää polta, Kaurismäki lopetti, paheellisuuden hymypoika Ville Valon tupakoinnista ei ole mitään jäljellä. Niinistö on fimppinsä tumpannut ja Kataisen tupakkalakkoja seurataan säälien. Sankarillista tupakointia edustaa enää Kaija Saariahon sikari, joka sekin taitaa olla esillä vain provosointimielessä.

Kulttuurin ovat vallanneet uudet roolimallit. Kirjailijat Juha Itkonen ja Riikka Pulkkinen ovat entisiä urheilijoita. Teinitähti Robin laulaa skeittaamisesta. Rakel Lignell laihtui missimuotoihin. Arno Kotro on absolutisti. Vielä pari vuotta tätä kilven kiillotusta ja elämme täydessä kaksinaismoralismissa Yhdysvaltojen tapaan. Siellä valkaistut hampaat, tekorusketus ja muovinen olemus leimaavat kaikkea mediajulkisuutta samalla kun puolet väestöstä potee köyhien sairauksia, kuten lihavuutta ja masennusta.

Ehkä tupakka–pari silloin tällöin estää tätä valhetta kärjistymästä äärimuotoonsa.

Aleksis Salusjärvi

Ykkösaamun kolumni 19.7.2012 / Yle Radio 1

Kommentoi