Pitäisikö korkeinta oikeutta ja vallan kolmijako-oppia kunnioittaa?

Lehdissä oli äskettäin pieni uutinen, jonka mukaan ääri-islamistit olivat Malissa ruoskineet pariskunnan sairaalakuntoon sen vuoksi, että nämä olivat saaneet aviottoman lapsen.

Meilläkin rangaistukset olivat ennen julmia: ihmisiä mestattiin, poltettiin, teilattiin ja ruoskittiin. Sellaista säännöstä ei nyt sentään ollut, jonka mukaan tällaisiakin tuomioita olisi pitänyt kunnioittaa, mutta kylläkin sellainen pykälä löytyi, jossa lainvoimaisen tuomion arvosteleminen määrättiin rangaistavaksi.
Tämä oikeudenkäymiskaaren lainkohta kumottiin vasta vuonna 2003.

Ihmisten tuomitseminen oikeudessa on vallankäyttöä, tarkemmin sanoen tuomiovallan käyttöä. Ja valtahan on vaarallista, koska rajoittamattomana se helposti johtaa oman edun tavoitteluun, toisten oikeuksien sortamiseen ja kaikenlaiseen väärinkäyttöön.

Julkisen vallan jakaminen onkin valistuksen suuria saavutuksia. Valta tuli jakaa kolmeen osaan: parlamentilla olevaan lainsäädäntövaltaan, toimeenpanovaltaan, joka on Suomessa tasavallan presidentillä ja hallituksella ja tuomiovaltaan, joka on riippumattomilla tuomioistuimilla. Näinhän Montesquieu sen Lakien henki -teoksessaan vuonna 1748 hahmotteli.

Kysymys on hyvin käytännöllisestä asiasta, nimittäin vallan jaosta. Lainsäädännössä tarkemmin kerrotaan, miten kukin instanssi valtaansa sitten käyttää.

Missään ei kuitenkaan sanota, etteikö näitä vallankäyttäjiä voisi arvostella, päinvastoin avoin yhteiskunnallinen keskustelu kuuluu demokraattiseen yhteiskuntaan.

Vallan kolmijako-oppia on tulkittu eri aikoina eri tavoin. Tiukkapipoisimmat parlamentarismin kannattajat Ranskan vallankumouksen pyörteissä katsoivat, ettei tuomioistuimilla ole muuta virkaa kuin olla suu 'la bouche', joka ääneen lausuu lainsäätäjän tahdon. Pian kuitenkin huomattiin, ettei niin tarkkarajaista lainsäädäntöä ole olemassakaan, joka ei edellyttäisi tulkintaa.

Vallan kolmijako-opista näyttää kuitenkin joillekin tulleen uskonnonomainen mantra, jonka rajoja tulkitsemalla halutaan myös mielipiteiden ilmaisua rajoittaa ohi varsinaisen vallankäytönkin. Ministeri ei saisi lausua oikeuden päätöksistä juuri mitään, puhumattakaan, että hän lainmuutosten sijaan suosittelisi päätöksistä valittamista.

Korkeimman oikeuden presidentinkin pitäisi varmaan mieluummin istua hiljaa pöytänsä takana kuin kiinnittää huomiota vakuutettujen oikeusturvaan, minkä parantamiseen oikeusministeriöllä ja eduskunnalla on ollut aikaa vuosikymmeniä.

Kyllä tuomaritkin saavat keskustella yleisistä oikeuspoliittisista asioista, aivan kuten korkeimman oikeuden presidentti Pauliine Koskelo totesi. Eikä olisi varmaan pahitteeksi, jos oikeuskansleri ja eduskunnan oikeusasiamieskin avaisivat suunsa hieman useammin.

Vallan kolmijako-oppi on kansanedustajille selkiytynyt Jussi Halla-ahon saaman tuomion jälkeen ilmeisesti aivan uudella tavalla, kun eduskunnan puhemies Eero Heinäluoma totesi, että kansanedustajienkin on kristallinkirkkaasti kunnioitettava korkeimman oikeuden ratkaisuja.

Aina ei Heinäluomallekaan kolmijako-oppi ole ollut yhtä kirkas. Ei ainakaan silloin, kun kolmikannan nimissä työmarkkinajärjestöt kirjoittivat lainsäädäntöä, eikä hallitukselle jäänyt muuta mahdollisuutta kuin pilkkuakaan muuttamatta antaa sopimuksen mukaisia esityksiä. Eivät silloin asiantuntijatkaan kovin monta poikkipuolista sanaa sanoneet.

On sitä valtaa siis kolmijaon ulkopuolellakin esimerkiksi talouselämällä, etujärjestöillä, medialla ja asiantuntijoilla. Viimeksi mainittuja professori Sami Moisio kutsuu kirjassaan Valtio, alue ja politiikka akateemisiksi tilapäispoliitikoiksi, sillä asiantuntijavallan voima perustuu usein näennäiseen objektiivisuuteen, avoimuuteen ja oletukseen siitä, että asiantuntijat argumentoivat arvoista vapaina.

Oleellista korkeimman oikeuden 8.6.2012 (KKO:2012:58) antamassa päätöksessä, jossa Jussi Halla-aho tuomittiin uskonrauhan rikkomisesta ja kiihottamisesta kansanryhmää vastaan, on päätöksen sisältö, eikä niinkään Halla-ahon vähättelevät tokaisut päätöksen antamisen jälkeen.

Pilapiirtäjä Ville Ranta kiteytti asian kuvansa puhekuplaan tekstillä: Sananvapauden rajat on samat kuin oikean arvomaailman rajat. Kysymys on siis arvoista, jotka on kiteytetty lainsäädäntöön ja jotka saavat konkreettisen sisältönsä tuomioistuinten päätöksissä.

Joitakin vuosia sitten vastaanotolleni yliopistolla tuli opiskelija, joka ilmoitti, ettei hän hyväksy sitä opetusta, jota oikeustieteiden tiedekunnassa annetaan. Kysyin häneltä, mitä hän ei siinä hyväksy ja hän ilmoitti, ettei hän hyväksy ihmisoikeuksia.

Sanoin, etten tietystikään voi pakottaa häntä hyväksymään niitä, mutta voin vaatia, että hän osaa perustuslaissa ja ihmisoikeusopimuksissa määritellyt ihmisoikeudet.

Valta on nimittäin nyt niillä, jotka vastustavat rasismia ja kannattavat moniarvoista yhteiskuntaa. Aina ei Euroopassa näin ole ollut, mutta toivottavasti niin on jatkossakin.

Terttu Utriainen

Ykkösaamun kolumni 5.7.2012 / Yle Radio 1