Näemme, mutta emme välitä

Ylen ajankohtaistoimituksen ohjelmissa puhutaan tänään syrjäytymisestä. Niinpä tämänkin radiokolumnin aihe liittyy päivän teemaan. Puhun keskuudessamme elävistä ihmisistä, joiden ylimalkaista kohtelua näemme omin silmin ja joiden valitusta kuulemme omin korvin. Mutta juuri siinä se ongelma piileekin: tiedämme, mitä tapahtuu, mutta emme välitä riittävästi. Kohautamme olkapäitämme ja annamme asian olla, koska systeemin pitäisi hoitaa heidät.

Mutta systeemi - hyvinvointiyhteiskunta - ei tunne vastuutaan niin kuin me oletamme sen tekevän, kun maksamme veroja kiltisti. Emmekö me maksa veroja siksi, että pääsisimme lääkärille, kun sairastumme. Että ahdinkoon joutuneita autetaan, jos he eivät selviä omin voimin. Ja kaiken huippuna, että kun tulemme vanhoiksi, meistä pidetään hyvää huolta ja voimme elää ihmisarvoista elämää viimeiset vuodet.

Noinhan sen pitäisi mennä sanattoman yhteiskuntasopimuksen ja lakien mukaan, mutta jokainen näkee, että hyvinvointiyhteiskunnan tukijalat horjuvat. Jos hoitotarve ei ole kiireellinen, terveyskeskukseen ja lähetteen kanssa sairaalalääkärille pitää jonottaa usein lain sallima maksimi, kolme kuukautta. Sitten vasta pääsee näyttämään vaivaansa, ja siitä alkaa juosta toinen lain sallima odotusaika, kuusi kuukautta, varsinaiseen hoitoon.

Suomalaiset on jaettu tällä tavoin kahteen ryhmään. Niihin, joilla on varaa ostaa yksityisiä lääkäripalveluja tai jotka nauttivat työterveyshuollon eduista. Toiseen ryhmään kuuluvat ne, jotka joutuvat hakemaan apua julkisesta terveydenhuollosta. He ovat keskuudessamme eläviä syrjäytyneitä - yleensä tavallisia, kunnon ihmisiä, jotka sopeutuvat kiltisti osaansa.

Julkisen terveydenhuollon ongelmia on ratkottu 90-luvun lopulta lähtien. Vuonna 2005 tuli lakisääteinen hoitotakuu kiireettömiä tapauksia varten. Se lyhensi jonoja, mutta onko siinä laitaa, jos esimerkiksi ortopedille pääsee vasta yhdeksän kuukauden kuluttua. Yhdeksän kuukautta vahvoja kipulääkkeiden syöden ja kyynärsauvojen kanssa linkaten on pitkä aika. Siinä ajassa saa uusia vaivoja vääristyneiden liikeratojen takia.

Entäpä sitten vanhukset? Heidän kanssaan tekemisissä olevat tietävät, että ongelmia on. Julkisen vallan ylläpitämiä vanhusten hoitokoteja on liian vähän ainakin suurissa kaupungeissa. Jonot niihin ovat pitkiä, ja jos onni potkaisee niin, että saa vihdoin hoitopaikan, alkavat uudet pulmat. Hoitohenkilöstöä on liian vähän. Auttavia käsiä riittää suihkutukseen vain kerran viikossa. Vanhukset laitetaan vuoteeseen jo alkuillasta, nukutti tai ei. Joitakin pidetään lääketokkurassa, jotta he olisivat hiljaa. Hankalimmat vanhukset sidotaan vaipoissaan sänkyyn.

Suomessa on passitettu vielä vuonna 2012 kotiin omaisten vastalauseista piittaamatta 90-vuotias vanhus, joka ei tule yksin toimeen. Häntä kun ei voinut pitää kalliilla sairaalapaikalla, eikä hoitokodeissa ollut tilaa. Näin me kohtelemme maailman 20 rikkaimman maan joukkoon kuuluvassa Suomessa vanhuksia.

Vika ei ole henkilöstössä ehkä joitakin yksittäistapauksia lukuun ottamatta. Ongelmat johtuvat siitä, ettei vanhusten hoitoon haluta osoittaa riittävästi resursseja. Pulmaan odotettiin helpotusta vanhuspalvelulaista kuin kuuta nousevaa. Odottajat panivat merkille peruspalveluministeri Maria Guzenina-Richardsonin toistuvat vakuuttelut, että laissa määritellään tarvittavan hoitohenkilöstön määrä.

Kunnat saivat tahtonsa läpi. Työryhmä ei esitä hoitohenkilöstölle sitovia määriä. Ministeri veti takaisin puheensa ja lakkasi ajamasta henkilöstölle minimimitoitusta. Monet muutkin kuin ammattiliitto Superin puheenjohtaja Juhani Palomäki älähtivät perustellusti. Nopea takinkääntö ällistytti kaikkia, jotka olivat ottaneet ministerin puheet todesta.

Guzenina-Richardson miettii nyt, voidaanko hyvä hoito turvata vanhuksille ilman henkilöstömääräpakkoa. Oma, noin 15 vuoden empiiriseen tarkkailuun perustuva kantani on selkeä: ei voida. Kuntien päättäjät ja virkamiehet pysyvät kylminä, koska vanhukset eivät pysty puolustautumaan ja pitämään ääntä itsestään. Heistä harvat äänestävät. Vanhusten tarpeet voidaan syrjäyttää ilman pelkoa poliittisista seurauksista. Näin on tehty pitkään, ja tilanne pahenee, kun suuret ikäluokat tulevat hoitoikään.

Lainsäädäntö velvoitti hoitamaan sairaat jo ennen hoitotakuuta, mutta laiminlyönnit olivat niin pahoja, että piti säätää laki jonotusajoista. Mutta sitäkin lakia on rikottu ylittämällä sallitut rajat. Se ja haluttomuus määritellä vanhusten hoitohenkilökunnalle vähimmäismääriä kertoo äärimmäisestä välinpitämättömyydestä. Annamme kaikkein arvokkaimman osan hyvinvointipalveluista rapautua.

Suomen terveydenhuolto on tehokasta, eikä se maksa paljon, jos sen kansantuoteosuutta vertaa muihin maihin. Mutta vanha viisaus sanoo, ettei halvalla hyvää saa. Saa vain sekundaa. Se on nähty. Julkinen terveydenhuolto ja vanhusten hoito tekevät syrjäytyneitä keskuuteemme niin kauan kuin niihin ei osoiteta selkeästi lisää rahaa.

Risto Uimonen

Ykkösaamun kolumni 15.5.2012 / Yle Radio 1

Kommentoi