Satojen tuhansien murheellisten laulujen maa

Tarvitaan taidetta, tarvitaan kulttuuria, niitä pitää tukea. Tämä on julkinen totuus. Ongelmaksi on muodostunut se, että taide ja kulttuuri on vaikea muuttaa rahaksi. Suomen hallitus onkin ilmaissut halunsa tuottavamman kulttuurin kehittämiseen ja kilpailukyvyn parantamiseen kulttuurin keinoin.

Tästä johtuen Taiteen keskustoimikuntaa ollaan muuttamassa dynaamisemmaksi Taiteen edistämiskeskukseksi. Juhlapuheiden innovaatio-Suomessa Nokian korvaa luovuus, ja uudet rahasammot ovat kännykkäpelifirmoja ja designia, jossa kansalaisen rooli kuluttajana on korosteinen. Myös taiteen eheyttävä ja työtehoa lisäävä rooli halutaan nostaa etualalle. Taide alistetaan siksi kokonaisuudessaan viihteelle, ja tämä kaikki tapahtuu mielenterveyden kustannuksella.

Kulttuurin uusi kilpailukeskeinen malli kuvastuu televisiossa, jossa viihdekilpailut keräävät yleisöä äänestämään voittajia jatkoon. Kun Idols alkoi kymmenisen vuotta sitten, sen vetonaulana oli koulukiusaamisviihde, jossa huonoilta laulajilta vietiin ihmisarvo. Simoncowellit ja jonenikulat ahersivat työtään rakastavina pyöveleinä, ja mitä syvempiä loukkauksia he keksivät sitä enemmän heistä pidettiin.

Nyt ollaan onneksi siirtymässä kannustavampaan aikaan, jossa tunteita herättää kilpailijan onnistuminen. Kun sirkushuvit ovat kasvaneet tuottavaksi bisnekseksi, ovat myös poliitikot yksi toisensa jälkeen yhtyneet suosionosoituksiin.

Taiteen myyntikeskeinen rooli on muuttamassa kovaa vauhtia suomalaista kulttuuria. Olemme parasta aikaa ajautumassa managerikeskeiseen tuotteistamiseen, jossa toiminnan rahoitusta hoitavat alan ammattilaiset. Kulttuurituottajien määrän kasvu vastaakin erinomaisesti Taiteen edistämiskeskukselle asetettuihin haasteisiin. Paikalliskulttuurien sijaan siirrytään ammattilaismalliin, jossa julkinen rahoitus valuu yhä enemmän yhtiömäisesti toimiville tekijöille. Tämä on kaupallistumisen väistämätön seuraus markkinatalousmaailmassa.

Arvojen koveneminen heijastuu myös viihteen sisällöissä. Japanilaiset järjettömät kafkamaiset televisio-ohjelmat ovat naurattaneet meitä jo vuosia. Samaten amerikkalainen keskittymiskyvytön viihde on viime aikoihin asti tuntunut monien mielestä vieraalta. Nyt nämä kaksi ovat esikuviamme. Kuten antiikin Roomassa, kulttuuri on meille yhä enemmän leivän jälkeistä eskapistista sirkushuvia. Sitä tarvitaan taatusti, mutta ennen kuin syöksymme tähän vilkkuvien valojen maailmaan, olisi hyvä pohtia mitä varten me rikastumme. Mihin niitä innovaatioita tarvitaan? Kuinka paljon tuottavuuden pitää vielä kasvaa? Jyrki Katainen, kuuluuko, täällä planeetta Maa.

442 000 suomalaista syö masennuslääkkeitä säilyttääkseen toimintakuntonsa. He käyvät töissä lääkkeiden voimalla ja sairastavat sitä, että heidän elämällään ei ole merkitystä. Heitä on enemmän kuin suomenruotsalaisia. He ovat tämän maan suurin vähemmistö. Keski-ikäisten menestyvien ihmisten keskuudessa orastaa mykistävä tapa ratkaista ongelmat murhaamalla koko perhe. Ne jotka pärjäävät, murskaantuvat yhteiskunnan paineen puristuksessa. Ne jotka eivät pärjää, syrjäytyvät yksinäisyyteen ja ovat yhteiskunnan silmissä pelkkä kuluerä. Tämä on kilpailuyhteiskunnan hinta: jokaista voittajaa kohti on lauma häviäjiä.

Me yritämme ratkaista näitä henkisiä ongelmia keksimällä viihdeinnovaatioita ja suuntaamalla kulttuuritukea yritysmaailman ansaintakeinoihin. Me teemme itsestämme ammattilaiskoneita ja suljemme silmämme kaikelta siltä lohduttomuudelta, joka toiminnastamme syntyy. Elämäntapamme muistuttaa lähinnä nekrofiliaa. Yhteiskuntamme suurin ongelma on, että ihmiset kokevat olevansa arvottomia. Kulttuurimme ei ole vauraudestaan huolimatta pystynyt selittämään ihmisille, mihin heitä tarvitaan. Viihteellistynyt kilpailutaide on epäonnistunut. Kännykkäpelit eivät selvästi käy elämän tarkoituksesta. Itse asiassa on luultavaa, että ne ovat tässä suhteessa suorastaan haitallisia.

Japanilainen televisioviihde on absurdia, koska tuottavuuskehitys on viety siellä niin pitkälle, että hulluus näkyy läpi. Psyykkiset ongelmat ovat heillä ja meillä samoja: elämän arvottomuus päätetään liian usein oman käden kautta. Se saa myös samanlaisen ilmaisumuodon: karaoke-baarit ovat maissamme elävää kansakulttuuria.

Sen sijaan, että Taiteen edistämiskeskus synnyttäisi talousopeilla toimivan kulttuurin ja yrittäisi lääkitä arvottomuuttamme taudinaiheuttajalla, meidän pitäisi pohtia kulttuuria kokonaan tuottavuuden ulkopuolelta. Karaoke on sekä suomalainen että japanilainen kaljabaarien vastaisku tuotantokeskeisen maailmankuvan synnyttämälle arvottomuudelle. Olisikin tärkeää kehittää ja tukea myös muita vastaavia sosiaalisia kulttuurimuotoja.

Jos taidetta halutaan tukea siksi, että ihmiselämällä olisi arvoa ja merkitystä, pitäisi keskusjohtoisen ylhäältä alaspäin toimivan apurahajärjestelmän tilalle synnyttää ruohonjuuritason tukijärjestelmä. Pudotuspeliviihteen sijaan tulisi synnyttää kilpailussa hävinneiden tai kokonaan sen ulkopuolinen kulttuuri. Olisi tuettava niitä henkisiä ponnisteluja, joita ei motivoi raha. Sellaista taide oli ennen vanhaan. Pitäisi tehdä kaikki täsmälleen päinvastoin kuin mihin hallituksen sokea taloususko kulttuuriministeriötä ohjaa.

Aleksis Salusjärvi

Ykkösaamun kolumni 26.4.2012 / Yle Radio 1

Lue myös: Aleksis Salusjärvi: Taiteesta ei ole mitään hyötyä (Kritiikin Uutiset)

Kommentoi