Vallankumoukset tulevat Iranissa yleensä lähipiiristä

Iranin poliittisessa historiassa muutokset - paitsi islamilainen vallankumous - ovat aina tulleet vallassaolijoiden lähipiiristä. Näin sanoo Lontoossa maanpaossa elävä iranilainen Farokh Negahdar, entinen vasemmistojohtaja vallankumouksen ajalta.

Tällä hetkellä Iranin ulkopuolella asuu valtava määrä iranilaisia, joille heidän maansa nykyinen hallitus on täysin laiton. Kahden tai kolmen miljoonan pakolaisjoukko on yhtä mieltä tästä asiasta, mutta muuten näkemykset ovat varsin erilaisia. Nykyisin erot ovat kuitenkin pienemmät kuin aikaisemmin.

Pitkään pakolaisina eläneet iranilaiset haaveilivat järjestelmän muutoksesta ja nykyisten hallitsijoiden karkottamisesta. Useimmat heistä ovat suhtautuneet kielteisesti myös heihin, jotka yrittivät muuttaa Iranin järjestelmää sisältäpäin. He vähättelivät vuosina 1997 - 2005 uudistuksiin pyrkineen presidentin, Mohammed Khatamin työtä. Kesäkuun 2009 parlamenttivaalien jälkeen Khatamia aikaisemmin vähätelleet ovat kuitenkin havainneet, että valtava kansanliike tuki järjestelmän sisältä tulleita uudistajia sekä vaaleissa että niiden jälkeen. Iranin kesäkuussa 2009 pidettyjen vaalien jälkeen pakolaisten valtaosa onkin myöntänyt, että kauan odotettu poliittinen muutos on ennen kaikkea Iranissa toimivien voimien käsissä.

Petokseen perustuneiden parlamenttivaalien ja niitä seuranneen protestiaallon jälkeen pakolaisten määrä on lisääntynyt huimasti ja kasvaa koko ajan. Aikaisemmin heidän joukossaan oli runsaasti vähemmistöjen ja poliittisen toisinajattelun edustajia. Viime aikoina perinteisten pakolaisten joukkoon on liittynyt runsaasti toimittajia, yliopistopiirien ja kulttuurielämän edustajia, ihmisoikeus- ja kansalaisjärjestöaktivisteja. Monet tuoreista pakolaisista ovat uskoneet muutoksiin järjestelmän sisällä, mutta 2009 vaalien jälkeen hekin ovat tunteneet itsensä uhatuiksi. Näin Iranin laaja diaspora, maan ulkopuolella asuvien joukko koostuu nyt sekä niistä, jotka ovat toimineet muutoksen hyväksi Iranin sisällä että niistä, jotka uskoivat vielä vähän aikaa sitten, että vain vieraiden maiden pommikoneet voivat muuttaa Iranin.

Farokh Negahdar on ollut pakolaisena pitkään. Hän oli aikanaan vasemmistolaisen, maallista näkemystä edustavan järjestön, fedaijinien pääsihteeri. Hän pohtii oman maansa tilannetta Iranin historian opetusten pohjalta. Kysyn Negahdarilta, minkälaiseen strategiaan opposition pitäisi perustaa oma toimintansa lähitulevaisuudessa? Monien pakolaisten ja myös sisäisen opposition edustajien mielestä Iranista pitäisi tulla maallinen, siis ei uskontunnustuksellinen valtio mahdollisimman pian.

"Minusta uskonto liittyy asioiden tiedostamiseen ennen kun siitä tulee poliittinen asia. Ja koska uskonto liittyy tiedostamiseen, sillä on myös poliittisia seurauksia. Niinpä kun uskonnollinen henkilö osallistuu politiikkaan ja äänestää, silloin hänen uskonnollinen tietoisuutensa vaikuttaa myös politiikkaan. Tämä ilmiö on havaittavissa kaikkialla: Yhdysvalloissa, Irakissa ja Iranissa. Sitä ei voi estää, sillä uskonnolliset näkemykset vaikuttavat äänestämiseen. Kun pyrimme erottamaan uskonnon ja politiikan, meidän on muistettava, että äänestäjän uskonnolliset näkemykset vaikuttavat kuitenkin äänestäjien valintoihin.

Uskonnon erottamisella valtiosta voidaan tarkoittaa sitä, että luodaan poliittinen järjestelmä, jossa uskonto pysyy hallituksen ulkopuolella, mutta siitä huolimatta kansalainen äänestää myös oman uskonnollisen vakaumuksensa perusteella. Minusta demokraattisen Iranin pitää antaa äänestäjälle oikeus ilmaista myös uskontoon perustuva ääni."
Iranilaisen nettilehden Roozonlinen haastattelussa Forokh Negahdar on sanonut, että hänestä nyky-Iranissa on vaarallista lähteä liikkeelle siitä, että islamilainen poliittinen järjestelmä eliminoidaan heti. Koska myös uskonnolliset ihmiset ovat järkyttyneitä siitä, miten nykyjohto hallitsee Irania, heidät on pidettävä mukana laajassa, muutoksia haluavien rintamassa.

Iranin islamilaisessa tasavallassa islamilaisilla oppineilla on perustuslain mukaan viimeinen sana kaikessa. Tämä Iranin poliittisen järjestelmän keskeinen ajatus tunnetaan nimellä velayat- e-faqih. Sen mukaan kaikki valta on loppujen lopuksi hengellisen johtajan, Ali Khamenein ja hänen nimittämiensä miesten käsissä. Viime vuosina valtaa on kuitenkin siirretty runsaasti järjestelmän suojelijaksi aikanaan perustetun vallankumouskaartin käsiin. Koska hyvin ideologiset, konservatiiveille uskolliset sotilaat pitävät hallussaan kaikenlaista valtaa, miten Iran voisi siirtyä vähitellen demokratiaan?

"Kolme vuosikymmentä jatkuneen papiston vallan jälkeen iranilaisten enemmistö on etääntynyt vallassa olevista papeista. He eivät enää halua heitä. Iranilaisten islamista tekemä tulkinta eroaa niin suuresti huipulla olevien pappien tulkinnasta, että heidän on turha yrittää sanoa, mitä meidän on tehtävä ja mitä me emme saa tehdä. Juuri siksi, jos me saamme vapaat, todelliset vaalit, iranilaisten enemmistö ei enää äänestä nykyisen järjestelmän kannattajia. Velayat- e-faqih - järjestelmä eli pappien viimeinen sana on jo kadonnut ihmisten tietoisuudesta.
Toiseksi nykyisin Iranin huipulla olevassa valtaryhmässä uskonnollisilla oppineilla ei ole enää valtaa. Iranin politiikka on nyt kahden, islamilaisen ajattelun leimaavan, mutta maallikkopoliitikoista kostuvien ryhmien valtataistelua. Presidentti Ahmadinejad ja hänen liittolaisensa nojautuvat aseisiin, sillä sotilaat ovat ottaneet vallan ja pitävät siitä tiukasti kiinni. Ahmadinejadin tukijoita kutsutaan konservatiiveiksi. He ovat miehittäneet kaikki valtaa käyttävät elimet, hallituksen lisäksi kaikki hallinnon osat ja oikeuslaitoksen. Myös valtion teknokraatit ja parlamentin enemmistö ovat heidän kannallaan.

Ahmadinajadin kanssa vallasta kilpaileva ryhmä sen sijaan tukeutuu yhteiskuntaan, ruohonjuuritasolla toimivaan kansalaisyhteiskuntaan. Tämän, järjestelmän sisältä tulevan opposition mielestä vallan pitää perustua vaaleihin. Uudistajien nimellä tunnettu poliittinen ryhmä on siirretty syrjään huipulta, mutta se on vielä olemassa ja vaikuttaa valtajärjestelmän laitamilla."

Myös konservatiivien leirissä on suurijoukko Ahmadinejadia ankarasti arvostelevia vaikuttajia. Heihin kuuluu mm. konservatiivien toinen presidenttiehdokas, vallankumouskaartin entinen komentaja Mohsen Rezaei. Muutenkin vallankumouskaartin vanhempi polvi ja sotaveteraanien osa eivät hyväksy sitä, että Ahmadinejad ja hänen kannattajansa turvautuvat räikeisiin voimakeinoihin.

"Konservatiivien kriittisellä osalla on vielä vahvoja asemia valtion organisaatiossa, vaikka heidät on siirretty syrjään näkyviltä paikoilta. Avainpaikat ovat kaikki Ahmadinejadin valvonnassa. Konservatiivien toisella lailla ajatteleva osa oli olemassa jo ennen vaaleja. Heistä presidenttiehdokas Rezaei ja vallankumouskaartin itsenäiset miehet ovat arvostelleet ihmisoikeuksien rikkomuksia. Parlamentin puhemies Ali Larijani vaikenee ihmisoikeusloukkauksista, mutta moittii ankarasti Ahmadinejadin tapaa hoitaa taloutta ja hallita maata.
Ihmisoikeudet eivät ole tärkeä vedenjakaja konservatiivien keskuudessa, mutta he riitelevät heille paljon tärkeämmistä asioista. Vallanjako ja valtaan liittyvä mahdollisuus käyttää julkisia varoja saa heidät kiistelemään rahastojen käytöstä ja valtion budjetista. Hengellinen johtaja yrittää toimia rauhantuomarina, mutta ei siinä oikein onnistu."

Kasvava osa konservatiiveista ajattelee, että Ahmadinejad sekä hänen takanaan olevat vallankumouskaarti ja Iranin turvallisuuselinten johto ovat viemässä Iranin väärälle tielle. Khomeinin pojanpoika Ahmad Khomeini kieltäytyi osallistumasta oman isoisänsä kuoleman muistotilaisuuteen hallituksen politiikkaa koskevien erimielisyyksien vuoksi. Niinpä vaikka laajat mielenosoitukset eivät enää häiritse Ahmadinejadia, Iranin ongelmia, poliittista ja taloudellista kriisiä hän ei ole onnistunut ratkaisemaan.

Toisin kuin mitä Iranin ulkopuolella ajatellaan, Iranin politiikassa vallassa olevat, kovan linjan miehet eivät ole ikääntyneitä pappeja. On kysymys 40 – 50-vuotiaitten sukupolvesta, joka valvoo Iranin valtion turvallisuuselimiä ja sotilasvoimia. 60-luvulla syntynyt, Iranin ja Irakin sodan aikana 80-luvulla tulikasteen saanut rintamapolvi on vallassa kaikkialla.

"Vallankumouksen hetkellä he olivat vielä lähes lapsia, mutta he hankkivat kokemuksensa vallankumouksen jälkeen. Vallankumouksen vanha kaarti on siirretty syrjään lähes kokonaan olivatko he sitten pappeja vai maallikkopoliitikkoja." Pakolaispoliitikon mielestä Iranin sisäiset ristiriidat vain syvenevät. Iranin nykyjohdon radikaalit haluaisivat tukahduttaa uudistajien liikkeen ja laittaa sen johtajat, siis entisen presidentin Khatamin ja molemmat presidenttiehdokkaat eli Musavin ja Karrubin vankilaan, mutta tähän saakka heillä ei ole ollut riittävää konsensusta, jotta suunnitelma olisi voitu toteuttaa.

"Oppositiolla on yhteiskunnan yhden puoliskon tuki. Pelkästään hallituksen omien, epäluotettavina pidettyjen äänestystilastojen mukaan oppositiota tukevia iranilaisia on 14 miljoona. Se ei ole pieni määrä, mutta opposition kannattajat ovat ylivoimaisia kaikissa suurissa kaupungeissa. Hallituksen lukujen mukaan Teheranissa 63 % äänistä meni Musaville. Niinpä Iranin nykyjohto ei voi valvoa pääkaupunkia, mutta oppositio on vahva myös kaikissa Iranin suurissa kaupungeissa. Ja Iranin historiassa muutokset eivät ole koskaan alkaneet syrjäisiltä seuduilta eivätkä vähemmistöjen asuttamilta, rajojen pinnassa sijaitsevilta alueilta. Ne ovat reuna-alueita sekä maantieteellisesti että poliittisesti. Muutokset ovat aina alkaneet Teheranista ja muista suurkaupungeista.

Vuoden 2010 alussa oppositiojohtaja Mir Hossein Musavi esitti viiden kohdan ohjelman. Ehdotuksen mukaan presidentti Ahmadinejadin pitäisi hyväksyä se, että hän ja hänen hallituksensa vastaavat teoistaan kansalle, parlamentille ja oikeuslaitokselle. Nykyisin presidentti nojaa yksinomaan hengellisen johtajan hänelle antamaan tukeen. Toiseksi Iranin pitää saada uusia lakeja, jotka takaavat vapaat ja oikeudenmukaiset vaalit. Kolmanneksi poliittiset vangit on vapautettava ja heidän maineensa on palautettava. Neljänneksi Iranin on saatava lehdistövapaus ja lakkautettujen lehtien saatava oikeus ilmestyä uudelleen. Viidenneksi maahan on saatava perustuslain takaama ilmaisuvapaus. Viimeisellä kohdalla Musavi tarkoittaa myös oikeutta puolustaa puolueita ja järjestöjä."

Musavi ei ehdota Iranin poliittisen järjestelmän muutosta, mutta jos Iranin johto suostuu keskustelemaan vaikka yhdestä noista kohdista, se merkitsisi uutta vaihetta Iranin politiikassa. Forough Negahdarin mielestä nuo viisi kohtaa ovat juuri ne oikeat asiat, joista Iranissa pitäisi neuvotella.

"Peruskysymyksiä koskevien neuvottelujen ansiosta Iranin vihreä liike ja myös Iranin hallitus voivat päästä eroon nykyisestä, luottamuksen puutteeseen perustuvasta kriisistä. Ehdottamalla keskustelua näistä kysymyksistä voimme vapautua täydellisestä vastakkainasettelusta valtion ja yhteiskunnan välillä. Henkilökohtaisesti olen sitä mieltä, että me emme tarvitse vastakkainasettelua."

Mutta kenen kanssa opposition pitäisi neuvotella?

"Kesäkuussa 2009 pidettyjen vaalien jälkeen hallitusta tukevien voimien sisällä oleva repeämä syvenee koko ajan. Valtion turvallisuudesta huolehtivista voimista koostuva ydinosa syyttää hallitusvoimien kriittisempiä edustajia siitä, että he ovat uudistajien salaisia agentteja. Aikaisemmin Ahmadinejadia ja konservatiiveja tukeneet ovat nyt jakautuneet selvästi. Tämä hallitusvoimien sisäinen muutos horjuttaa koko hallitusrintamaa. Minä toivon, että turvallisuuselimien sisällä vaikuttava ydinryhmä ei onnistu ratkaisemaan menossa olevaa kriisiä omaksi hyväkseen. Minusta se ei voi onnistua siinä."

On selvää, että Forogh Negahdar toivoo, että konservatiivien sisäinen kriisi johtaa siihen, että hallituksen on pakko ryhtyä neuvottelemaan ja etsimään ratkaisua 2009 parlamenttivaaleista alkaneeseen kriisiin.

Haastattelin Forogh Negahdaria Italian parlamentin tiloissa järjestetyssä konferenssissa, johon osallistuivat kaikki Iranin vähemmistöryhmät. Ne ovat perustaneet katto-organisaation, joka vaatii vähemmistöille oikeuksia demokraattisessa, mutta liittovaltioksi organisoidussa tulevaisuuden Iranissa. Monia vähemmistöryhmiä on sorrettu jo kolmen vuosikymmenen ajan, vaikka erimerkiksi kristityt armenialaiset ovat varsin tyytyväisiä saamaansa kohteluun.

Keskustelukumppanini mielestä liian kauan Iranin ulkopuolella eläneet, vähemmistöjen edustajat eivät ota Iranin politiikkaa vakavasti. Muistutan miehelle, että myös hän on ollut pitkään pakolaisena, mutta Negahdarin mielestä vähemmistöjen edustajat eivät muista, että Iranin historiassa kaikki muutokset ovat tulleet hallitusvoimien sisältä. Ainoa poikkeus on islamilainen vallankumous vuonna 1979.

"Jos he eivät halua oppia historiasta, heidän on sitten organisoitava uusi vallankumous Iranissa. Minä en näe ketään, josta voisi tulla uuden vallankumouksen johtaja. Täällä on mietitty, pitäisikö vihreän liikkeen johtajan hyväksyä eräänlainen status quo Iranissa tai jopa osallistua hallitukseen. Vaihtoehtoina on esitetty sitä, että oppositio organisoi oman hallituksensa joko Iranin ulkopuolella tai sitten varjohallituksen Iranissa. Minun kysymykseni on selvä: meillä ei ole mitään kokemusta siitä, miten yhteiskunnan ruohonjuuritasolta tuleva muutos voisi tapahtua - paitsi islamilainen vallankumous 30 vuotta sitten. Miten me voimme kuvitella onnistuvamme tulevaisuudessa, jos emme luota henkilöihin, jotka yrittävät edustaa opposition näkemyksen, vaikka ovatkin tekemisissä vallanpitäjien piirin kanssa?"

Liisa Liimatainen

Kommentoi