Kehityskeskustelun toisinajattelija

Afrikan sarven alueella sijaitsevasta Eritreasta ei ole kerrottu hyviä uutisia pitkään aikaan. Kun Eritrea itsenäistyi naapurimaasta Etiopiasta vuonna 1993, maata pidettiin yhtenä Afrikan toivona. Takana oli lähes 30 vuotta kestänyt sota, jossa Etiopian joukot ajettiin maasta – samalla kun myös Etiopiassa valta vaihtui ja marxilainen sotilasjohtaja Mengistu Haile Mariam lähti maanpakoon. Mitä ajattelee Eritrean nykyinen presidentti Isaias Afewerk?

Eritrea oli entinen Italian siirtomaa ja taloudellisesti kehittyneempi kuin suuri eteläinen naapurimaa Etiopia. Siirtomaavallan aikana italialaiset kehittivät Eritrean infrastruktuuria, teitä ja hallintoa, ja rakensivat runsaasti pieniä ja keskisuuria tehtaita ja verstaita.

Eritrea oli 1950-luvulla elintarviketuotannossaan omavarainen, ja erityisesti tekstiilituotteita valmistettiin Italian markkinoille. Etiopian alaisuuteen Eritrea joutui vuonna 1962, kun keisari Haile Selassie liitti autonomisen Eritrean Etiopian kolmanneksitoista maakunnaksi.
Itsenäisyys Etiopiasta ei ole tuonut Eritrealle toivottuja parannuksia demokratian ja ihmisoikeuksien saralla.

Kansalaisoikeuksien osalta alamäki alkoi viimeistään vuonna 1998, kun Eritrean ja Etiopian välillä syttyi rajasota, joka kesti kaksi vuotta. Sodan tiimellyksessä siirtyminen monipuoluejärjestelmään lykkääntyi. Uusi perustuslaki hyväksyttiin parlamentissa, mutta sitä ei koskaan ole otettu käyttöön. Suhteet itsenäisyyden alkuvuosien tukijaan Yhdysvaltoihin katkesivat. Ihmisoikeustilanne huononi. Tänä päivänä maassa ei ole lainkaan olemassa riippumatonta lehdistöä.

Mutta ei niin pahaa, ettei jotain hyvääkin. Eritrea tulee yhtenä harvoista Afrikan maista todennäköisesti saavuttamaan YK:n asettamat vuosituhattavoitteet vuoteen 2015 mennessä. Erityisesti terveyspalvelut ovat parantuneet, ja miltei kaikki lapset pääsevät käymään koulua. Afrikan sarven maita kohdanneet kuivuuskriisit eivät ole aiheuttaneet nälänhätää Eritreassa, pitkälti omavaraisuuteen tähtäävän maataloustuotannon ansiosta. Huomionarvoista Eritrean tapauksessa on se, että maa on viimeisen vuosikymmenen aikana kieltäytynyt ottamasta vastaan kehitysapua.
Ei siis ihme, että kehityksen teemat olivat aiheena myös Eritrean presidentin Isaias Afewerkin Lontoossa ilmestyvälle New African lehdelle antamassaan harvinaisessa haastattelussa.

”Perinteisen, stereotyyppisen lähestymistavan mukaan Afrikka on marginalisoitunut, Afrikka tarvitsee kehitysapua, Afrikka on riippuvainen almuista, Afrikka on takapajuinen, ja niin edelleen. Tästä perinteisestä ajattelusta on vuosien saatossa tullut normi. Monet uskovat, ettei muita vaihtoehtoja ole.”

”Afrikalla tulee kuitenkin olla oma vaihtoehtonsa. Ei sen vuoksi että Afrikka on ainutlaatuinen, vaan nimenomaan sen vuoksi että Afrikka on marginalisoitunut. Ei siirtomaavallan ajan historian vuoksi, vaan nykyisen tilanteemme vuoksi. On varmasti olemassa polku, jonka valitsemalla voimme vapautua tämänhetkisestä tilanteestamme ja tulla tasavertaisiksi kumppaneiksi kaikkien kanssa.”

Kehitysavun puute ei ole haitannut Eritrean taloudellista kehitystä. Eritrean yli kahdeksan prosentin talouskasvu on Ghanan jälkeen tällä hetkellä toiseksi korkein Afrikassa ja koko maailman kymmenenneksi korkein kasvuprosentti. Hurja kasvu selittyy ennen muuta uuden kultakaivoksen toiminnan käynnistymisellä sekä maataloustuotannon kehittymisellä.

Inhimillisen kehityksen mittareilla Eritrea pärjää miltei yhtä hienosti. Ihmisten odotettavissa oleva elinikä on Saharan eteläpuolisen Afrikan korkein. Lapsikuolleisuus on mustan Afrikan toiseksi alhaisin, äitiyskuolleisuus kolmanneksi matalin. Lukutaitoisuus on kaksinkertaistunut sitten maan itsenäistymisen.

New African lehti vertaa Eritrean presidenttiä Isaias Afewerkiä Ruandan presidenttiin Paul Kagameen. Molemmissa maissa presidentin tausta on aseellisessa vapautusliikkeessä. Molemmat presidentit elävät itse vaatimattomasti eivätkä ole joutuneet korruptiosyytösten kohteeksi. Molemmilla näyttäisi olevan myös selkeä toimintasuunnitelma pienten maidensa kehittämisestä panostamalla koulutukseen, terveydenhuoltoon, naisten tasa-arvoon sekä maatalouteen.

Kumpikaan presidenteistä ei kuulu sananvapausjärjestöjen suosikkeihin, mutta sekään ei näytä haittaavan heitä itseään. Ainoa suurempi ero Eritrean Isaias Afewerkin ja Ruandan Paul Kagamen välillä näyttäisikin olevan se, että Kagame on halunnut pysyä hyvissä väleissä länsimaiden ja kansainvälisten avustusjärjestöjen kanssa.

”Kehitysapu oli takavuosina muodikasta, mutta esimerkit osoittavat, että kehitysapu on itse asiassa invalidisoinut Afrikan maita”, toteaa puolestaan Isaias Afewerki New African lehden haastattelussa. ”Maanosalla on runsaasti voimavaroja, mutta silti infrastruktuuri on edelleen monin paikoin retuperällä, paikallinen teollisuustuotanto ei ole kilpailukykyistä, eikä yksittäisillä mailla ole kykyä hyödyntää mineraalejaan tai vesivarojaan omin voimin afrikkalaisten elämänlaadun kohentamiseksi.”

Hyvistä tarkoituksista huolimatta kehitysavusta hyötyy Afewerkin mukaan yleensä joku muu.

”Muistan, kuinka pian itsenäisyyden jälkeen Maailmanpankin talousasiantuntijat tulivat Eritreaan ja sanoivat, että he tulisivat laatimaan Eritrealle talouspoliittisen maaohjelman. Me olimme uusi valtio vailla aiempaa kokemusta talousohjelmien laatimisesta, mutta silti minulla heräsi kysymys, miksi jonkun ulkopuolisen instanssin pitäisi laatia meidän talousohjelmamme. Miksemme voisi itse laatia omaa talousohjelmaamme? Me kuitenkin tunnemme tilanteemme paremmin kuin kukaan muu. Olemme myös kykeneviä tunnistamaan omat tarpeemme ja erittelemään, mitä muutoksia tulisi aikaansaada. Kenties meillä ei ollut tuolloin vielä voimavaroja, mutta halusimme kehittää omia instituutioitamme ja kykyjämme laatia itse omat kehitysohjelmamme. Jos tarvitsisimme tässä ulkopuolista apua, voisimme pyytää sitä, mutta viime kädessä olisimme itse vastuussa omien kehitysohjelmiemme suunnittelusta.

Muistan, että Maailmanpankin asiantuntijat olivat äimistyneitä eivätkä osanneet vastata kysymykseeni. He sanoivat, että Maailmanpankki kirjoittaa maaohjelmat kaikille kehitysmaille ja etenkin Afrikan maille. Tämä johti sitten varsin poleemiseen keskusteluun, ja lopulta me totesimme, että tulemme itse kirjoittamaan oman maaohjelmamme.”

Isaias Afewerkin mielestä etenkin Afrikan sarven alueen maiden tämänhetkinen ahdinko on hyvin pitkälle ulkomaisen avun syytä. Kuivuuskausien aikana vastaanotettu hätäapu hellittää akuuttia ruokavajetta, mutta aiheuttaa usein riippuvuuden. Niin pitkään kun ilmaista ruoka-apua on tarjolla, paikallinen viljely on kannattamatonta. Jos tämä tilanne jatkuu vuosien ajan, koko yhteiskunta halvaantuu, Isaias Afewerki sanoo.

Tällaisen lyhytnäköisen ja korruptoituneen politiikan sijasta Afrikan maiden tulisi hänen mielestään panostaa omavaraisuuteen maataloustuotannossa. Juuri maatalous on Afewerkin erityisiä kiinnostuksen kohteita, ja hänen kerrotaan käyttävän huomattavan osan työajastaan vierailuihin erilaisissa maataloushankkeissa. Tulokset ovat hyvät. Kun vielä muutama vuosi sitten Eritrea oli riippuvainen tuontiviljasta, nyt viljaa jää myös yli oman tarpeen.

”Kun puhumme omavaraisuudesta, monet uskovat, että se tarkoittaa eristäytymistä. Mutta todellisuudessa omavaraisuus antaa maalle mahdollisuuden osallistua alueellisiin ja globaaleihin markkinoihin. Jokaisen maan täytyy myydä jotakin ja ostaa jotakin. Jotta voisi myydä, täytyy ensin tuottaa jotakin.

Kahden viime vuoden aikana olemme onnistuneet tuottamaan enemmän viljaa kuin tarvitsemme omaan käyttöömme. Kuinka tämä on ollut mahdollista Eritrean kaltaisessa puolikuivassa maassa, jonka vesivoimavarat ovat rajalliset? Se on ollut pitkälti kastelujärjestelmien rakentamisen tulosta. Tulva-aikana vesi otetaan talteen tulvapadoista ja kanavoidaan kuivemmille alueille. Uuden tekniikan hyödyntämisen avulla myös Eritrean kaltaiset ajoittaisista kuivuuskausista kärsivät maat voivat olla ruuantuotannossaan omavaraisia.”

Eritrean pitkällisen itsenäisyystaistelun aikana vapautusliike EPLF, Eritrean kansan vapautusrintama, oli sekä ideologisesti että sotilaallisesti läheisessä yhteistyössä Etiopian tämänhetkisten vallanpitäjien kanssa. Etiopian nykyinen pääministeri Meles Zenawi johti tuolloin toista vapautusliikettä, Etiopian kansan vallankumouksellista demokraattista rintamaa EPRDF:ää, joka yhdessä Eritrean EPLF:n kanssa ajoi Etiopian silloisen hirmuhallitsijan Mengistu Haile Mariamin vallasta. Neuvostoliitto ja Kuuba tukivat Mengistua, joten kylmän sodan loppuvaiheessa oli ymmärrettävää, että Yhdysvallat pyrki olemaan hyvissä väleissä Eritrean ja Etiopian sissiliikkeiden johtajien kanssa, joista molemmista tuli sitten maidensa hallitsijoita.

Eritrean ajauduttua rajasotaan Etiopian kanssa Yhdysvallat valitsi puolensa, ja vuosituhannen vaihteesta lähtien Etiopia on ollut Yhdysvaltojen tärkein liittolainen Afrikan sarven alueella.
Konflikti Etiopian kanssa on ollut Eritrealle erityisen hankala myös sen vuoksi, että Afrikan unionin päämaja sijaitsee Etiopian pääkaupungissa Addis Abebassa. Afrikan unionin isännyys on antanut Etiopialle huomattavasti vaikutusvaltaa maanosan maiden keskuudessa.

Heinäkuussa kymmenen vuotta täyttävä Afrikan unioni ei ole juurikaan vastannut Eritrean presidentin Isaias Afewerkin odotuksia. Afewerki on kampanjoinut tiiviimmän unionin puolesta, jossa jäsenmaat voisivat yhdessä luoda puitteet keskinäisille tietoliikenneyhteyksille, vesivarojen hyödyntämiselle, energia-alan yhteistyölle sekä tietysti kaupankäynnille ja keskinäisille investoinneille.
Kysyttäessä Afewerkin näkemystä maailmanjärjestö YK:sta vastaus oli vielä kriittisempi.

”YK:ta ei ole oikeasti olemassa. Järjestö perustettiin aikoinaan toisen maailmansodan jälkeistä aikakautta varten, mutta nykyisessä maailmantilanteessa tarvitsisimme täysin toisenlaisen kansainvälisen järjestön, joka voisi ennen muuta edistää eri kansakuntien yhteistyötä. Nykyisestä YK:sta on tullut vain tekosyy sotilaallisiin hyökkäyksiin eri puolilla maailmaa. YK:n nimissä tehtyjen päätöslauselmien sanamuodot eivät usein lainkaan vastaa sitä, mitä YK:n sotaoperaatioissa todella tapahtuu. YK:n operaatioissa ei ole sääntöjä, vaan mahtavimmat maat tekevät niissä kuten itse tahtovat. Ne eivät silti todellisuudessa piittaa YK:sta, sillä ne käyttävät sitä vain verukkeena omien etujensa ajamiseen. Libyan operaatio oli tästä erittäin kuvaava esimerkki.”

New African lehden haastattelun viimeinen kysymys liittyikin sitten Eritrean omaan poliittiseen järjestelmään. Maan itsenäistyessä vuonna 1993 eritrealaisille luvattiin pikaista siirtymistä monipuoluedemokratiaan, mutta vielä tänä päivänä entinen vapautusliike johtaa maata ja vaaleja on järjestetty vain alue- ja paikallistasolla.

Onko vapautustaistelun johtaja paras henkilö johtamaan maata vielä 19 vuotta maan itsenäistymisen jälkeen, ja ovatko maan itsenäisyyden puolesta taistelleet välttämättä parhaita henkilöitä rakentamaan kansakuntaa ja edistämään talouskasvua? Näin vastasi Isaias Afewerki.

”Kenellä on oikeus sanoa, kuka on paras johtaja? Viime kädessä kansan tulee päättää tästä. Tarvitsemme poliittisia järjestelmiä, jotka palvelevat ihmisten etuja. Ihmiset eivät tule loputtomiin sietämään olosuhteita, jotka eivät paranna ihmisten elämänlaatua, tai talousjärjestelmiä, joissa vaurautta ei jaeta tasavertaisesti eikä ihmisillä ole tasavertaisia mahdollisuuksia tulla toimeen ja kehittyä. Yhteiskunnat tekevät omat johtopäätöksensä sillä perusteella, mitä kokemuksia heillä on tarjolla olevista poliittisista järjestelmistä.

Mitä taas tulee vapautustaistelijoihin, niin osallistuminen vapautustaisteluun ei oikeuta varastamaan rahaa kansalta ja siirtämään ne sveitsiläiselle pankkitilille. Kenelläkään ei ole oikeutta varastaa kansalaisten yhteisiä voimavaroja sen vuoksi, että taisteli aikoinaan maan vapautuksen puolesta.”

Peik Johansson

Kommentoi