Amerikan tekemä maailma

Nykyinen maailmanjärjestys on Amerikan Yhdysvaltojen luomus. Mutta onko Amerikan rooli nyt hiipumassa, tätä pohtii Robert Kagan uudessa kirjassaan `The World America made`.

Maailma, jossa me toisen maailmansodan jälkeen syntyneet sukupolvet olemme koko ikämme eläneet, on ollut Amerikan Yhdysvaltojen luomus. Tämä tulee kirkkaasti selväksi Washingtonissa toimivan riippumattoman ja puolueettoman Brookings-Instituutin vanhemman tutkijan Robert Kaganin uutta kirjaa "The World America made" lukiessa. Istuva presidentti Barack Obama ja hänen hallintonsa ovat ehtineet antaa nyt käsiteltävästä teoksesta hyväksyviä lausuntoja. Kiinnostava tieto on, että Robert Kagan on syntynyt Ateenassa vuonna 1958, ja 1980-luvulla hän työskenteli Yhdysvaltain ulkoministeriössä.

”Me otamme ikään kuin annettuna sen miltä maailma nyt näyttää – laajalle levinneen vapauden, ennenkuulumattoman globaalin vaurauden (huolimatta nykyisestä talouskriisistä), ja suurten maiden rauhanomaisen rinnakkainelon. Vuonna 1941 maapallolla oli vain kaksitoista demokraattista maata, tänään niitä on yli sata.”

Kagan kutsuu tätä maailmanhistorian vaihetta kultaiseksi kaudeksi, jota on kestänyt jo lähes 70 vuotta. Se on historiallisesti katsottuna poikkeuksellista, sillä suoranaisia suurvaltojen välisiä avoimia tuhoamissotia ei ole koettu. Rajattuja sotia on tosin käyty sitäkin enemmän, niistä useimmista löytyy kirjasta mainintoja, mutta raadollisesti katsottuna tällaiset yhteenotot saattavat myös vauhdittaa talouskasvua. Niinpä vuoden 1950 jälkeen eli Korean sodan jälkeisen talousbuumin seurauksena keskimääräinen maailmanlaajuinen talouskasvu on ollut neljä prosenttia, kun se sitä ennen jäi yhteen prosenttiin.

Robert Kaganin mukaan tässä kehityksessä ei ole ollut mitään väistämätöntä, aivan hyvin toisen maailmansodan jälkeen olisi voinut käydä toisinkin kuin länsimaiset ihmiset valistususkossaan yleisesti ajattelevat.

”Ne jotka elävät tässä mahtavassa maailmassa näyttävät olettavan, että demokratian eteenpäin vyöry, liberaalin talousjärjestelmän ja avoimien markkinoiden mukainen vapaakauppa viimeisen kuudenkymmenen vuoden aikana, on ollut luonnollinen kehitysaskel ihmiskunnan ylöspäin kulkevalla polulla. Me haluamme uskoa, että demokratian voitto on ajatuksen voitto ja vapaa markkinakapitalismi on vallitseva siksi, että se on järjestelmänä paras ja että kummatkin ovat korvaamattomia. Se on kaunis ajatus, mutta historia kertoo muuta.”

Kagan painottaa kirjassaan, että tämä myönteinen kehitys on ollut Amerikan Yhdysvaltojen ansiota. Hän antaa tunnustusta brittiläiselle imperiumille, joka oli huipussaan vuonna 1870, ja rakensi pohjaa demokratialle ja maailmanlaajuiselle talouskehitykselle, mutta romahti sitten 1900-luvun alkupuoliskolla syntyäkseen uudelleen toisen maailmansodan tuhkasta Amerikan vetämänä. Yhdysvallat otti roolinsa maailman johtajana alun perin hyvin vastahakoisesti, mutta on sen jälkeen paneutunut siihen kaikella tarmolla. Kagan toteaa, että Yhdysvaltojen mahtiasema on ollut yllättävän vahva.

”On suurenmoista, suorastaan yllättävää, että muu maailma on niin voimakkaasti hyväksynyt ja sietänyt amerikkalaisen supermahdin kaikkine sen heikkouksineen ja epäonnistumisineen. Todellakin, Amerikan suuri voima on ollut enemmän kuin vain siedetty olotila. Muut maat ovat jopa yllyttäneet, rohkaisseet ja liittyneet mukaan yllättävän usein ja vahvistaneet Amerikan asemaa yhtä hyvin monikansallisilla rakenteilla kuten YK:ssa ja Natossa, kuin vähemmän muodollisillakin tavoilla. Historiallisesti katsoen tämä on ollut ainutlaatuista.”

USA:n tieltä ovat viime vuosikymmenien aikana väistyneet kylmän sodan jälkeen koko kommunistinen neuvostoblokki ja moni yksinvaltaiseksi rakennettu valtio on siis vaihtanut demokratiaan ja liittynyt mukaan kansainvälisiin rakennelmiin. Mutta kuten legendaarinen Yhdysvaltojen ulkoministeri Henry Kissinger jo 1970-luvun öljykriisin paineissa muistutti, että kaikki yhden voimakeskuksen varaan tehdyt valtarakennelmat kaatuvat ennemmin tai myöhemmin, se on väistämätön johtopäätös. Tämä kehitys on Kaganin mukaan myös Washingtonin osalta jo alkanut nyt voimakkaampana kuin ennen. Kovimmin tyrskyt lyövät kuitenkin Euroopassa.

”On helppo unohtaa, että Eurooppa alkaa olla nyt `passé´ ja olemme jo siirtyneet Aasian vuosisadalle ja on myös helppo unohtaa, että tämän päivän poliittinen, taloudellinen ja strateginen järjestyksen maailma, josta Aasia on hyötynyt, syntyi Euroopan raunioista toisen maailmansodan jälkeen. Ja se syntyi vain koska Yhdysvallat tuki uutta ratkaisua Euroopan ratkaisemattomiin ongelmiin.”

Kagan toteaa myös sen täällä huomatun seikan, että Euroopan unioni on siis vaarallisessa tilassa. Tosin hänen mielestään mikään maaryhmä ei koskaan ennen ole saavuttanut sellaista vapaamielistä, suorastaan kantilaista kansainvälisen yhteistyön ihannetilaa kuin EU, mutta sen hintana on ollut vajoaminen aseistariisuuttuun alastomuuden tilaan, jota muu maailma ei kenties haluakaan seurata. Kagan kysyy voiko EU selvitä, jos muut kansakunnat eivät suostu pelaamaan sen sääntöjen mukaan?

Tähän ei Kagan anna vastausta muuta kuin epäsuorasti. Demokratian ja vapaan markkinatalouden voittokulku on kuitenkin katkennut, eroosio alkanut jo vuonna 2005, jolloin demokratiaksi kutsuttuja maita oli enimmillään 123, vuonna 2011 enää 115.

Mistä tämä johtuu?

”Vapaan markkinatalouden kapitalismi on parhaillaan läpikäymässä vaihetta, jossa se itse haastaa olemassaoloaan. Asuntoluotto- ja johdannaiskriisin aiheuttama taantuma on herättänyt epäilyjä koko systeemin toimivuudesta samalla lailla kuin 1930- ja 1970-luvuilla. Muunlaiset mallit, kuten Kiinan valtiojohtoinen kapitalismi, on nauttinut paremmasta menestyksestä osittain siksikin, että Kiinan ylijäämiä on osaltaan käytetty vaimentamaan kansainväliseen taantumaan vajoamista.”

Muut suurvallat alkavat myös toimia kuten ne yleensä toimivat eli laajentavat omaa reviiriään. Venäjän presidentti Vladimir Putin on julistanut haluavansa muodostaa entisistä neuvostotasavalloista Euraasian unionin, Kiina on koventanut vaatimuksiaan eteläisellä alueellaan ja Etelä-Kiinan merellä, Intia puolestaan on koventanut otteitaan Intian valtameren alueella. Nämä ovat Robert Kaganin mielestä pieniä, mutta selviä merkkejä siitä mitä voi olla edessä.

Kiina on vahvistamassa erityisesti merivoimiaan ja se on herättänyt kysymään miksi tiikeri kasvattaa hampaitaan.
Saman kysymyksen voi esittää myös Venäjälle.

”Amerikan voiman heikentyessä, Venäjällä on suurempi houkutus haastaa naapureitaan mukautumaan Moskovan tahtoon ja ne ovat silloin myös taipuvaisempia. Jos Putin, joka on kutsunut Neuvostoliiton hajoamista 1900-luvun suurimmaksi geopoliittiseksi katastrofiksi, uskoo voivansa palauttaa Venäjälle sen mahdin, niin kuinka hän voisi vastustaa kiusausta tehdä niin? Hän jo nyt käyttää jokaista mahdollista keinoa – energiaa, kauppaa, poliitikkojen ja puolueiden tukea - kasvattaakseen Venäjän sotilasvoimaa ja tuodakseen entiset neuvostotasavallat niin paljon Moskovan vaikutuksen alle kuin mahdollista.”

Robert Kagan huomauttaa kuitenkin toistamiseen, että hänen näkemyksenä mukaan tämä on siis kuitenkin historiallisessa katsannossa aivan normaalia – näin suurvallat vain toimivat. Sotilaallinen voima on edelleen ratkaiseva tekijä, ja samoin uskotaan myös Kiinassa. Aseiden avulla ylläpidetään hegemoniaa. Vaikka Yhdysvaltain asema olisikin heikkenemässä, on sen ylivoima edelleen selvä. USA käyttää 4 prosenttia bruttokansantuotteestaan eli yli 600 miljardia dollaria vuodessa puolustukseen, siis enemmän kuin muut suuret maat yhteensä.

”Sotilasmenot aliarvioivat Amerikan aseellisen voiman kykyä. Amerikan maa- ja ilmavoimat ovat varustettuja kaikkein kehittyneimmillä aseilla ja ovat todellisissa taisteluissa koeteltuja pystyäkseen lyömään minkä tahansa vastustajan missä tahansa taistelussa. Amerikan merivoimat ovat hallitsevia millä maailmankolkalla hyvänsä.”

Yhdysvaltain ulkopuolella olevien amerikkalaisjoukkojen lukumäärä on toki vähentynyt vauhdilla. Korean sodan aikaan yhteensä miljoona sotilasta oli eri puolilla maapalloa, Vietnamin sodan aikaan 1960-luvun lopulla luku oli jopa yli miljoonan. Mutta vuonna 2011, jolloin Amerikka oli sitoutunut kahteen sotaan Afganistanissa ja Irakissa, ulkomaille sijoitettuja joukkoja oli yhteensä alle puoli miljoonaa. Erityisen paljon amerikkalaisjoukkoja on vähennetty Euroopasta.

Amerikkalaisten kanssa on sotilasliitossa kuitenkin edelleen yli viisikymmentä maata, Kiinan kanssa ei varsinaisesti yksikään.

Kagan kuitenkin muistuttaa, että on vaarallista tuudittautua ajatukseen, että suurvaltojen välillä ei voisi enää puhjeta sotia ja että se on ajatuksenakin mahdoton.

”Jopa argumentit ovat samat kuin ennen: taloudellinen keskinäisriippuvuus, globalisaatio, maa-alueiden merkityksen väheneminen, demokratian levinneisyys, sodan liian suuri tuhovoima ydinaseaikakaudella, uskomus, että ihmiset ovat sosiaalistuneet enemmän rauhaan kuin sotaan ja arvostavat elämää aiempaa enemmän ja tuntevat myös myötätuntoa toisia kohtaan – kaikki tämä yhdessä on tehnyt suurvaltasodan järjenvastaiseksi ja siten mahdottomaksi.”

Robert Kagan pitää näitä perusteluja sinänsä pätevinä, mutta varoittaa, että niiden varaan ei voi tulevaisuutta laskea ja että niin paradoksaaliselta kuin se joidenkin mielestä näyttääkin, suurin rauhantakaaja on ollut Yhdysvaltojen johtoasema. Maa siis toimii maailman sheriffinä vielä pitkään, mutta onko tilanne oikeasti muuttumassa? Onko niin sanottu ´American order` - Amerikan maailmanjärjestys kuuden vuosikymmenen jälkeen sittenkin murenemassa? Tämä on Kaganin kirjan ydinkysymys.

Erityisesti bisnesmiehet ympäri maailman korostavat talouden kasvavaa merkitystä. Toisen maailmansodan jälkeen Yhdysvallat vastasi puolta maailman taloudesta ja hiipui sitten vähitellen siihen vajaaseen neljäsosaan mikä osuus sillä nyt on. Saksa ja Japani nousivat ensimmäisinä sitä haastamaan, mutta nämä maat olivat sodan jälkeen muuttaneet kurssiaan ja olivat nyt Amerikan liittolaisia. Uusista nykyisistä taloushaastajista myös Intia ja Turkki ovat liittolaisia, mutta Kiina ja Brasilia eivät. Sillä on toki erityinen merkitys, että Kiinan valtiokapitalismin malli on osoittautunut vetovoimaiseksi.

”Tällä hetkellä vain Kiinan talouskasvulla voidaan sanoa olevan vaikutusta Amerikan voima-asemaan tulevaisuudessa ja vain siksi että kiinalaiset muuttavat osan talouskasvustaan myös sotilaalliseksi voimaksi.”

Entä mikä merkitys on ollut niin sanotulla pehmeällä voimalla? Eikö Yhdysvallat ole ollut juuri tällä saralla se maa, joka on saanut minkä on halunnut, koska on pystynyt välittämään omia arvojaan television, elokuvien ja musiikin kautta ja keräämään näin suopeutta ja ymmärtämystä toimilleen. Nykyään tähän listaan voidaan lisätä myös internet, missä amerikkalaisten hallussa olevat hakukoneet ja sosiaalisen median yritykset dominoivat markkinoita.

Robert Kagan sanoo, että tilanne ei ole silti aivan näin yksioikoinen. Hän myöntää pehmeän voiman merkityksen, mutta kertoo lukuisin esimerkein kuinka se on toiminut myös toiseen suuntaan, varsinkin silloin kun Yhdysvallat on erityisesti Kylmän sodan aikana tukenut vastoin omia perusarvojaan diktatuurisia hallintoja. Tästä esimerkkeinä olivat muun muassa Etelä-Vietnamin nukkehallituksen ylläpitäminen tai Chilen sotilasvallankaappaus vuonna 1973. Vuonna 2003 alkoi Irakin sota, joka hajaannutti sotilaallisen yhteistyön lisäksi myös mielen rintamat. Amerikkalaiset olivat järkyttyneitä kun vain 38 maata tuli mukaan heidän johtamaansa liittoumaan.

”Olla amerikkalainen merkitsee uskomista ja sitoutumista siihen, jota amerikkalaiset itse ja vain he, kutsuvat ´meidän elämäntavaksemme`.
Koska he uskovat, että heidän perusperiaatteensa ovat universaaleja, he mittaavat kaikkea tällä samalla tiukalla mitalla.”

Erityisesti arabimaissa tapahtuneet vallankumoukset ovat tuoneet myös aivan uudenlaisia haasteita, sillä Yhdysvallat tuki pitkään vakauden nimissä näiden maiden, mm. Egyptin, yksinvaltiaita eikä se alueen ihmisiltä hetkessä unohdu. Nämäkin monet puutteet mielessä pitäen Kaganin mielestä kiistämätön tosiasia kuitenkin on se, että vain liberaalit valtiot voivat tukea liberaalia maailmanjärjestystä.

”On pähkähullua odottaa, että Kiina tai Venäjä auttaisivat rakentamaan demokraattista hallintoa ja liberaalia talousjärjestelmää – ja nämä kaksi ovat mitä läheisimmin toisiinsa kytköksissä.”

Niinpä amerikkalaiset ovat jälleen kerran sen valinnan edessä haluavatko he jatkossakin olla maailman johtajia. Tähän asemaan liittyy paljon epäröintiä ja epäluulojakin, sillä kustannuksia pidetään korkeina. Amerikkalaiset joutuvat taas kerran kysymään itseltään onko amerikkalainen maailmanjärjestys säilyttämisen arvoinen, pitääkö huolehtia ensisijaisesti omista asioistaan ja onko tulevaisuuden maailma joka tapauksessa tehokkaiden autoritaaristen hallintomallien puolella Kiinan ja Venäjän malliin? Vai onko mahdolliselle moninapaiselle maailmanjärjestykselle ominaista nationalistinen kansallistunne, jonka riepotteluun vapaakauppa ja myös Euroopan tiivis yhteistyö on kariutumassa?

Maailma on siinäkin mielessä muuttunut, että nyt yhä useammat yksittäiset ihmiset ja yritykset voivat saada todella paljon aikaan, sekä hyvää että pahaa. Tähänkin amerikkalaiset sopeutuvat. Brookings instituutin vanhempi tutkija Robert Kagan uskoo, että myös amerikkalaiset itse lopulta hyötyvät vahvasta asemastaan, Amerikan imperiumista.

Moni oli valmis lyömään vetoa Amerikan voiman hiipumisesta myös 1970-luvulla.

”Jokainen, joka oikeasti muistaa 1970-luvun, Watergaten, Vietnamin, stagflaation ja energiakriisin, ei voi oikeasti ajatella, että tämän ajan haasteet ovat kovempia.
Ottaen huomioon myös kaikki epäonnistumiset ja tuskat, amerikkalainen maailmanjärjestys on ollut huomattava poikkeuma ihmiskunnan historiassa. Jonain päivänä meillä ei ehkä ole muuta mahdollisuutta kuin katsoa sivusta sen pois hiipumista. Mutta vielä tänään meillä on mahdollisuus valita.”

Juha Kulmanen

Kommentoi