Jari Sarasvuo: Toivo on kiitollisuuden arvokkaimpia muotoja

31.03.2013

Viime viikolla puhuttiin kuolemasta. Siitä versoaa tämän viikon teema: toivo.

Platon siteerasi oppi-isäänsä tästä jaottelusta: ”Elämällä on kaksi rajaa, toivo ja kuolema. Ensimmäinen säilyttää elämän ja toinen päättää sen.”

Elämä tapahtuu eteenpäin, mutta yksi ihmisen kirouksista on yritys elää menneen kautta. Menneisyys on menetettyä, luovutettavaksi tuomittua. Jos yrittää elää menneessä eli menetetyssä, nykyhetki ohenee lähes olemattomiin ja tulevaisuus vääristyy, kunnes nämä lakkaavat palvelemasta ihmisen elämää. Menneisyydestä tuli vankila. Tulevaisuudesta puolestaan tuli harha.

Menneisyyden valta ihmisen elämään riippuu siitä, kuinka paljon ihminen suostuu antamaan menneisyydelleen valtaa omassa lähitulevaisuutensa.

Ei ole paluuta entiseen. On vain uusia alkuja.

Jos taas elät tulevaisuudesta käsin täysin läsnä tässä hetkessä, nykyhetkestä tulee portti iäisyyteen ja tulevaisuudesta voimavaroja kasvattava syy ponnistella. Silloin menneisyys lakkaa olemasta vankila ja siitä tuleekin koulu.

Arjen ahtaus johtuu tuhlatusta tulevaisuudesta.

Arjen ahtaus tarkoittaa kaikkea epätyydyttävää, rajoittavaa ja stressaavaa, joka syö vaihtoehtojasi, iloasi ja toimintakykyäsi jokapäiväisessä elämässä. Tiedät kyllä, huonot ihmissuhteet, taloudellinen ahdinko, riittämätön terveys. Onko kaikki omaa vikaasi? Ei tietenkään. Mutta suurin valta vaikuttaa tilaasi parantavasti on sinulla. Ihanko kaikissa mahdollisissa tapauksissa? No ei taaskaan, mutta argumentointi ääriesimerkeistä käsin on älyllistä kypsymättömyyttä.

Nykyinen arkesi on perintöä taakse jätetyltä tulevaisuudelta. Se miten tuhlaillen suhtauduit toivoosi vuosi tai vuosikymmen sitten, on muokannut elämäsi nykyisiä olosuhteita. Se koetko kiitollisuutta vai katkeruutta, kertoo paitsi kehitystasostasi, se kertoo myös, oliko menneisyyden museoimassa tulevaisuudessa sana toivo sinulle väkevä voima vai väsynyt valhe.

Toivo on kiitollisuuden arvokkaimpia muotoja, sillä toivo on elämisen rohkeutta. Kuten edesmennyt, suuri Martti Lindqvist totesi: ”Toivo tarkoittaa, ettei ihminen käänny pois omasta elämästään eikä kieltäydy ottamasta vastaan sitä, mikä on totta.” Henkeäsalpaavasti puhutteleva kutsu elää kohti totuudellisuutta! Joka välittää, ettei hengen asioiden tutkimisesta ole viisautta etsiville todellista hyötyä, kaipaa tukiopetusta.

Toivo tekee tulevaisuudesta nykyhetkeä ravitsevan elävän voiman ja lisää vaihtoehtojen määrää tässä hetkessä, oli tilanne kuinka tukala tahansa.

Pian tulee puoli vuosisataa kuluneeksi siitä, kun Martin Seligman kauhistuttavien rottakokeiden kautta alkoi tutkia opitun avuttomuuden ilmiötä. Hän onneksi siirtyi myöhemmin ihmiskokeisiin. Apatia, vaihtoehdottomuus, voimattomuus ja mielenterveyden romahdus liittyvät opittuun tulkintaan maailmasta, jonka mukaan todellista toivoa ei ole eikä mikään oma teko voi parantaa tilannetta. Tästä seuraa, että mielenterveyden ongelmat ovat ytimeltään eriasteisia vastuuttomuuden tiloja. Aihe on niin merkittävä ja lupaava, että se ansaitsee oman jaksonsa.

Toivottomuus tulee vastaan turhan usein yhteiskunnallisessa ”keskustelussa”. Toivottomuutta lietsovien perusteet ankeuden keinosiemennykselle ovat monesti historiattomia, suhteellisuudentajuttomia tai joskus jopa suorastaan valheellisia.

On enemmän ja parempia perusteita luottaa tulevaisuuteen kuin halveksia ihmiskunnan saavutuksien tälle sukupolvelle suomaa toivoa.

Myytit yrittävät opettaa meitä. Tutkitaanpa yhtä myyttiä, joka varsinainen viesti on tainnut mennä ohi maammon tummilta marjoilta, näiltä synkistelynsä oppineisuudeksi verhoavilta. Mitä mieleesi nousee käsitteestä Pandoran lipas? Eikös se ollut se korurasia, josta kaikki kauhistuttavat ikävyydet ryöstäytyivät keskuuteemme? Juu-u, mutta jotain olennaista on tainnut unohtua.

Ensinnäkään se ei ollut mikään korurasia, jonka partriarkaalisen maailmanjärjestyksen mukaisesti parantumattoman uteliaaksi asetettu Pandorra toi mukanaan Olympukselta ja vastoin miehensä ja isänsä varoituksia meni avaamaan. Se oli terrakotta-purnukka.

Sairaudet, sodat, kateus ja muu kurjuus eivät kuulkaas olleetkaan ainoa asia, mitä Zeuksen ansaan oli kätketty.

Nopea takauma. Koko pandorragaten takana oli vanhasta valtataistelusta periytynyt kusetuksen ja koston kierre titaani Prometheuksen ja new order ylijumala Zeuksen välillä. Prometheus loi ihmisen savesta ja pölli sivistystä symboloivan tulen luomuksensa taivalluksen tueksi. Tästä ja veronkierrosta vittuuntuneena Zeus teki ihmisen seuraksi naisen, Pandorran. (Heh, heh, kuulostaako ihmisen seuraksi nainen - luomisjärjestys yhtään tutulta?) Pandorralle annettiin myötäjäislahjaksi purkki, johon ei saanut kurkistaa. Nykyaikaisen oikeuskäsityksen vastainen ansa.

Yhtä kaikki, kaiken kauhun ja katastrofin seassa, purnukan pohjalla oli toivo, henki nimeltä Elpis. Nyt versiot tarinasta poikkeavat. Joidenkin mukaan Pandorra meni paniikissa sulkemaan purkin kannen ennen kuin toivo ehti karata maailmalle. Toisten versioiden mukaan Elpis-perhonen livahti vapaaksi lepattaakseen sinnikkäästi kaiken pahan perään.

Historian tähänastinen kulku osoittaa, että me optimistit olemme sittenkin oikeassa. Kurjien asioiden seasta apuaan ja armahdustaan tarjoaa Elpis-perhonen, toivon henki. Se ei tunnu olevan tarpeeksi, mutta yhdistettynä sivistykseen (tuli) toivo on kahlinnut kauhuja ja helpottanut hätää vuosisata toisensa jälkeen.

Onnellinen on se, joka on toiveikas vaikeuksissa.

Esseisti, orjuuden vastustaja ja transendentialisti Henry David Thoreau tiivisti ihmisen suhteen toivoon tavalla, joka puhuttelee minua niin, että alkaa runko täristä. ”En tiedä mitään rohkaisevampaa tosiasiaa kuin ihmisen kiistämätön kyvykkyys ylevöittää elämäänsä tietoisella pyrkimyksellä.”

Kun aloittaa siitä, mikä on tarpeen ja jatkaa sillä, mikä on mahdollista, saa aikanaan havaita tehneensä sen, mikä maailman vankien mielestä oli mahdotonta. Kannustan tekemään tästä ymmärryksestä työnteon taustalla kaikuvan rukouksen.

Jari Sarasvuo

Jaksot

1 2