Jari Sarasvuo: Sielurämeen raivaustyökalu

14.04.2013

Masennus on syntiä.

Kirjoitin avauslauseen ja pyyhin sen pois puolenkymmentä kertaa. Hirvitti. Eikö juuri masentunut tarvitse suojaa syyllistämiseltä? Kyllä. Ei kai kolumnia voi aloittaa väitteellä, joka polttaa sulakkeet niiltä lukijoilta, jotka ovat pihistelleet ampeereissa. Ei ainakaan pitäisi.

Masennus on tietenkin tosiasiassa sairaus, joka on niin yleinen, että sinäkin tunnet uhreja nimeltä, ellet peräti satu itse olemaan yksi meistä. Siitä kauhusta toipuessaan voi tutkia, millainen ajatuskehitelmä saa ihmisen näppäilemään ”masennus on syntiä”. Synnin tutkiminen ja työstäminen voivat olla avuksi, kun tahto hyvään elämään lopulta ylittää saatanalliset ankeutusvoimat, jotka voivat näyttäytyä vaikkapa masennuksena.

Yritän ennakoida väärinkäsityksiä. Siinä hengessä kaksi varausta. Tämä teksti ei edellytä lukijaltaan elävää suhdetta tuonpuoleiseen. Ja ne jotka suunnistavat elämänsä iltarasteilla iäisyydestä toimitetun kartan ja kompassin avulla, voivat luottaa, että minun ajatusteni kieltämättä jättäminen ei johda taivaspaikan peruuttamiseen.

Uskontoihin adoptoituja moraalifilosofisia maksiimeja on hyödyllistä pohtia, koska osa niistä on toimivia työkaluja. ”Käännä toinen poski” on paljon, paljon pätevämpi neuvo konfliktin ratkaisemiseksi kuin ”silmä silmästä, hammas hampaasta.” Tai ”kohtele toista niin kuin toivoisit itseäsi kohdeltavan” on treenaamisen arvoinen lähtökohta yhteistyölle, oli kyse sitten esimiehestä, myyjästä tai vaikkapa poliisista. Entä mikä on ”ja anna meille anteeksi syntimme, niin kuin mekin annamme anteeksi niille, jotka ovat meitä vastaan rikkoneet” opetus? Omaa taakkaa on helpompi kantaa, kun itse suostuu keventämään toisten taakkaa. Anteeksi saa se, joka oppii antamaan anteeksi.

Kävin kerran Salzburgissa vetämässä valmennuksen, johon osallistui paljon johtajia Etelä-Euroopasta. Valmennuksen yksi teema oli maaorganisaatioiden ja henkilöstöryhmien välisen yhteistyön salaisen kitkan vähentäminen. Otin kehykseksi 1200-luvun valmennuskonsultin Tuomas Akvinolaisen Seitsemän kuolemansyntiä, koska tiesin katolisen kulttuuriperimän tukevan valmennuksemme toiminnallisia ja tuloksellisia tavoitetta.

Se arpa veti. Isot pomot piirittivät minua melkein tunnin valmennuksen jälkeen ja kyselivät täsmentäviä kysymyksiä heitä henkilökohtaisesti koskettaneista teemoista. Myöhästyimme illalliselta.

Sama kaava on toistunut jo 15 vuotta: mitä pätevämmistä ja suuremman vastuun kantajista on kyse, sitä kiinnostuneempia he ovat olleet synnin tämänpuoleisesta sovelluksista.

Synti erottaa ihmisen elämän lähteestä. Mitä sellaisesta seuraa? Silloin suistutaan kadotukseen. Kadotuksessa ihmisen suhde itseen, toisiin ihmisiin, tehtävään ja sen tarkoitukseen murtuu. Kadotuksessa ollaan yksin tyhjyydessä, omavoimaisuuden ontoksi kovertamana, vailla uskoa, toivoa ja rakkautta, vailla uutta luovaa toimintakykyä ja armoa. Tämän voi ajatella psykologisen tai uskonnollisen kehyksen kautta. Vaikutukset ja ilmentymät tämänpuoleisessa ovat samat.

Entä se synti sitten, mistä siinä on kyse? Karkeasti voidaan ajatella syntiä väärinä tekoina tai väärinä asenteina. Näistä tekosynnit eivät tässä tarkastelussa ole kiinnostavia. Me ihmiset nyt vaan olemme eriasteisesti paheellisia, eikä pahojen tekojen väliin jättäminen tee meistä parempia ihmisiä kuin ne, jotka ovat voimattomia paheidensa edessä.

Sen sijaan nämä epäterveet asenteet ovat olennainen näkökulma syntiin. Muinaiskreikan sana harmatia tarkoittaa ”harhaanosumista”. Se viittaa kohtalokkaaseen luonnevikaan, jonka oikeutuksella me rikomme jumalan tahtoa vastaan. Ihminen eksyy harmatian sokaisema hengellisesti turvalliselta tieltä. Hän alkaa kokea orastavaa epätoivoa, jonka hän kätkee itseltäänkin vetämällä näytelmää omavoimaisuudesta.

Syntien taustalla on erillisyyden harhan palvontaa, kuvitelma egon oikkujen tyydyttämisen terveellisyydestä sekä illuusio itseriittoisuuden ja itsekeskeisyyden turvallisuudesta. Nämä saavat käyttövoimansa pelosta, jota ihminen suojelee rakkauden puhdistavalta voimalta. Kun ihminen opettelee elämään erossa siitä, mikä viime kädessä on totta, hän jää vieraaksi omassa elämässään.

Synti alkaa saastaisena salaisuutena, epäpuhtaina kätkettyinä motiiveina, jotka ajavat ihmisen pelaamaan kaksilla korteilla elämässään. Ajan kuluessa salaisuudet paljastuvat kaikille, paitsi ihmiselle itselleen, joka vuosien valehtelun myötä on sokeutunut omille motiiveilleen, teoilleen ja kuvalleen toisten ihmisten silmissä. Traaginen tarina alkaa salaisena luottamuksen ja totuudellisuuden halveksuntana. Kun toivoton taival on kuljettu, elämän ihmiselle tarkoittama hyvä tahto on tuhlattu, yhteistyön mahdollisuuksia ei enää ole, ja ihminen on paljastunut. Jäljellä on rampauttava häpeän tila.

Ylpeä ihminen ei usko, että maailman laki koskisi häntä. Hän uskottelee olevansa viisaampi ja vahvempi kuin onkaan. Hän katsoo, että muiden oikeudet eivät sido häntä, koska ylemmille on omat oikeutensa. Oikeasti ylpeys on tietenkin kieroutunutta alemmuudentuntoa, josta syntyvää kauhua ihminen pakenee vieraannuttamalla itseään muista ihmisistä.

Ahne ihminen isoaa itselleen asioita ja etuja, jotka eivät kuulu hänelle, joita hän ei tarvitse tai joiden aika ei ole vielä. Hän kokee vihlovaa niukkuutta ja tyhjyyttä, jota eivät lievitä se, että saa himolleen täyttymyksen. Kohdistui ahneus sitten valtaan tai rahaan, näiden saaminen on kuin joisi suolavettä janoonsa. Ahne ei voi tyydyttyä, varsinkaan himoitsemistaan asioista.

Seitsemästä kuolemansynnistä voi kehittää sielurämeen raivaustyökalun, jolla pääsee käsiksi omiin valheisiin, kätkettyihin ja kiellettyihin tunteisiin.

Ai niin, miten muka masennus voisi olla syntiä? Klassikossaan Summa theologiaessa Tuomas Akvinolainen nimesi Laiskuuden, latinaksi acedia, yhdeksi kuolemansynneistä. Acedia tarkoittaa latinaksi surua, joka syntyy ihmisen paetessaan omia hengellisiä mahdollisuuksiaan. Se on itsekeskeistä, Jumalasta pois kääntynyttä hengellisen pääoman menetystä. Se ilmenee tahdottomuutena, tunnottomuutena, syyllisyytenä, välinpitämättömyytenä, levottomuutena, joka saa ihmisen pakenemaan epämukavuutta kuolettavaan epätoivoon, joka sallii itselle mitä tahansa, mikä vähänkin helpottaa pahaa oloa. Alun perin Acedia iski munkkeihin, jotka pakenivat maailmaa ja toista ihmistä yksinäisyyteen. Kuulostaako tutulta?

Äh, ei tätä niin vakavasti kannata ottaa. En minäkään ota. Joskus on vaan hyvä tutkia turruttavan tutuksi käyneitä ilmiöitä yllättävästä tulokulmasta. Tiistaina tutkitaan, miten keskiajalla yritettiin häätää ihmisten hyvinvointia ja yhteistyötä riivanneita voimia.

Voit yllättyä, kuinka käyttökelpoisia syntityökalut voivat olla. Niitä on sentään kehitetty satoja vuosia ja koe-eläiminä käytetty miljoonia ihmiskohtaloita.

Jari Sarasvuo

Jaksot

1 2