Jari Sarasvuo: Miksi idealistit eivät tee ihmeitä?

06.01.2013

Eliitti on siis valmis laskemaan palkkojaan.

Mutta minkä tarkoituksen ajamana? Haetaanko eliitin palkkaleikkauksesta perustetta laskea kaikkien palkkoja? Vai aiotaanko esimerkin avulla pelastaa yksittäisiä kriisiyrityksiä? Vai onko pyrkimys peräti suojella Suomen tärkeintä kilpailukykytekijää, hyvää henkeä, josta kumpuavat yhteistyö, työmoraali, kyky uhrautua paremman tulevaisuuden ja heikoimpien turvan eteen?

Kolme vaihtoehtoa eliitin eleen perimmäisestä päämäärästä antavat kovin erilaiset lopputulokset. Kohtalomme ratkaisee se, ohjaavatko ajattelua periaatteet vai prioriteetit.

Aamuruuhkassa kuulin Yle Puheesta viisauden sanat: kuuntele sitä, joka etsii totuutta, mutta kavahda sitä, joka on löytänyt sen.

Ihmisen mieli on eteenpäin, kohti parempaa. Ihmisen työ on rakentaa elämäänsä ja sitä kautta yhteiskuntaa. Kukin tavallaan ja tahollaan. Kuten Edmund Burke kiteyttää, yhteiskunta on kuolleiden, elävien ja vielä syntymättömien sukupolvien liitto. Tämä liiton tarkoitus on hyödyntää ihmisen potentiaalia hyvään tekemällä näkyväksi ajatus siitä, että terveessä yhteiskunnassa kärsimys ja onni ovat yhteisiä.

Tarjoan väitettä. Idealistit haluavat hyvää, mutta koska he ovat idealisteja, tästä halusta voi seurata pahaa. En usko, että idealistit onnistuvat rakentamaan yhteiskuntaa kestämään maailmamme murrosta ja vastaamaan hädänalaisten tarpeisiin.

Täydellisyyskuvaansa hirttäytynyt idealisti on lopulta usein vihainen, valheellinen ja jopa väkivaltainen.

Pohdi äärimmäisiä yhteiskunnallisia ilmiöitä ja idealismissaan jyrkkiä ihmisiä. Eivätkö periaatteellinen ajattelu, radikaalit irtiottoyritykset nykytodellisuudesta, harhakäsitykset, epärealistiset vaatimukset, viholliskuvien luominen ja viehtymys väkivaltaisiin ratkaisuihin ole tyypillistä juuri voimansa tunnossa raivoavalle idealistille? Koska heidän pyrkimystensä lähtökohta ei ole tämän hetken todellisuus ja koska heidän menetelmänsä ei ole yhteistyö, vannoutuneelta idealistilta on turha odottaa hänen toiveidensa mukaisia tuloksia. Kansan nimissä taistelu johtaa kansan kitumiseen. Veljeys ja rauha ovatkin rasistista terroria, diktatuuria ja muun maailman uhkailua.

Historiaan perehtyvä ihminen törmää todisteisiin sille, että idealistien maailmanselitys on usein kohtuuttomasti pelkistävä, dialogi vihamielistä ja ajautuminen väkivaltaan pelottavan yleistä. Entä nykymaailmassa? Terrorin ja tihutöiden tunnelma kytee verkossa ja samanmielisten kiihottavissa keskusteluissa. Paha etsii purkautumiskanavaa.

Kärsimystä voi lievittää, tasa-arvoa turvata ja inhimillisen itseilmaisun kirjoa ravita myös pragmatismin keinoin. Pragmatisti palvelee totuutta työn ja toiminnan kautta. Hän tutkii käytännön tulosten, tekemisen ja tavoitteiden vastaavuutta. Pragmatistit tekevät pieniä ihmeitä, koska heille prioriteetit ovat tärkeämpiä kuin periaatteet.

Jos pöydällä on idealistin ja ihmeen käsityöläisen tarjoamia hedelmiä, minä maistan mieluummin ihmettä, olkoon se vaikka kuinka vähäinen.

Ihmisellä on ihmeen kaipuu. Me tavoittelemme muutosta, joka kääntäisi pelin. Nyt ei puhuta yliluonnollisesta ihmeestä. Sellaisia ei ole kuin ihmisten uskomuksissa. Arjen tasolla ihme tarkoittaa yllättävää myönteistä kehitystä. Se on käänne parempaa tilanteessa, jossa usko ja toivo olivat jo ryhtyneet rintamakarkureiksi.

Ihme on kohtalon voittamista.

Kun alkoholisti lopettaa juomisen ja alkaa hitaasti raitistua, hän saattaa kokea toisenkin ihmeen: hän voi saada takaisin jo tuhoutuneet terveytensä, perheensä ja tulevaisuutensa. Pienituloinen voi löytää taloudellista turvaa, jos elää sinnittelee niukemmin kuin mitä tienaa, varjelee työkykyään ja säästää viisaasti. Joskus konkurssin kuilusta on noussut roihuava menestys. Tällaisia on silloin tällöin tullut vastaan.

Ja on myös yhteiskunnallisia ihmeitä. Eliniän kaksinkertaistuminen ja satojen miljoonien nousu alhaisimmasta köyhyydestä runsaassa vuosisadassa on ihmeellinen kehityshyppäys, jollaista evoluutio ei ole aikaisemmin tuottanut.

Ajatelkaa Suomea. Viheliäinen kansa, joka kärsi toissavuosisadalla viimeisenä länsimaana kaksi nälänhätää. Tarinassamme on terrorismia, veljessotaa, keskitysleirejä, suurvallan valloitussota, liittolaisuus natsien kanssa, Lapin polttaminen, valtionjohdon näytösoikeudenkäynti ja sijaiskärsijöiden rankaiseminen, kyyristely kommunistien edessä, juoppo sydänvikainen kansa, josta työkykyiset pakenivat leivän toivossa naapurimaahan.

Tästä huolimatta saimme kokea ihmeen. Kun arvioidaan tulonjakoa, sukupuolten tasa-arvokehitystä, osallisuutta kansainväliseen työnjakoon, laillisuuskehitystä, koululaitosta, sosiaalista liikkuvuutta, modernisoitumista, eliniän nousua ja joukkoa muita myönteisiä muutoksia viime vuosisadalla, voidaan argumentoida sen puolesta, että Suomi oli maailman menestynein yhteiskunta viime vuosisadalla. Tämä ei kaikille kelpaa, mutta mikä nyt kiittämättömälle ylipäänsä riittäisi?

Ihmeitä ei vain tapahdu, vaan niitä myös tehdään. Vastuullisen ihmisen on onnenkantamoisten odottelun sijaan hyvä keskittyä ihmeiden tekemiseen.

Kun saat tekemisesi ja yhteistyösi toisten kanssa terveelle tolalle, aika ja todennäköisyydet alkavat tehdä töitä puolestasi. Tämä on totta. Olen testannut ajatusta neljännesvuosisadan ajan, kovassa paineessa, tuhansien ihmisten kohtaloiden kautta.

Ihmeen tekeminen edellyttää kolmea komponenttia. Ne joita kiinnostaa, kuuntelevat varmaankin itse lähetyksen.

Idealisti palvoo ajatuksiaan ja samalla karsastaa tämän hetken tosiasioista piirtyvää todellisuutta. Idealistille ideat ovat puhtaita ja luotettavia siinä missä todellisuus on väärin, epävakaa ja virheellinen. Usko täydellistyvään maailmaan lunastetaan ohittamalla idealistin yhtälöistä ihmisluonto. Orwellin varoittelut eivät auta, kun idealisti huumaantuu malliensa neroudesta.

Kun maailma ei kuitenkaan tottele idealistin ajatuksia, idealisti julmistuu maailmanvirheestä. Idealisti tarvitsee viholliskuvia, jotta voisi jatkaa harhojensa hellimistä.

Katso ympärillesi. Kaikkihan tässä hyvää toivovat, mutta tämä ei pettyneelle idealistille riitä. Hän on vihainen erityisesti ihmisille, jotka ilmaisevat arvojaan uhrauksin, jotka edes pikkuruisesti parantavat epätäydellistä maailmaa.

Vihanpito maailmaa ja sen hyväntahtoisia hölmöjä kohtaan seuraa valheellisuus. Vihaiselta ja valheelliselta jää ihme tekemättä. Pahimmassa tapauksessa tämä loukkaus hyvitetään väkivallalla.

Idealisti on kuin Nuuksion metsässä eksyvä suunnistaja. Kun maasto ja kartta eivät vastaa toisiaan, idealisti julistaa, että maasto on väärässä.

Yhteiskuntaa ei parane jättää idealistien armoille. On vaan parempi, että pragmatistit lievittävät kärsimystä, tasaavat lähtökohtia ja tuottavat toivoa, turvaa sekä toimeentuloa myös heikoille. Silloin säilyy hyvä henki.

Jari Sarasvuo

Jaksot

1 2