Jari Sarasvuo: Meidän ei ole pakko taantua barbaareiksi. Voimme myös kasvaa vanhemmuuteen

17.03.2013

Älä säikähdä. Nyt otetaan pikkutujaus syyllisyyttä.

Syyllisyys on rakentava ja elämää jalostava tunne, mutta vain sopivina annoksina. Useimmissa tapauksissa oikea annostelu syyllisyyttä on harvakseltaan ja hyvin vähän kerrallaan. Nautitaan pysähtyneessä, levollisessa ja vahvassa tunnetilassa.

Vanhemmuus on kriisissä. Sitä se on ollut aina. Onko nykyinen vanhemmuuden kriisi pahempi kuin koskaan? Epäilen. Myös sotien jälkeiset tai maatiloilta tehdastyöhön muuttaneet isättömät sukupolvet kokivat sukupolvikriisin.

Tämän sukupolven kasvatuskriisi on nolo, koska sen aiheuttaa moraalittomuus, eikä kansakunnan sotatraumat tai sukujuurien amputoituminen. Meillä on voimavarat korjata sukupolvikriisin vauriot. Me emme vaan tahdo, osaa ja uskalla.

Lasten, nuorten ja perheiden hätä on paisunut epidemiaksi. Lastensuojelu natisee liitoksistaan. Sosiaalityöntekijät ovat monitahoisten ja ristiriitaisten paineiden raskauttamia. Koulu ei ole enää entinen turvasatama. Monissa kouluissa opittava asia väistyy säännöllisesti työrauhaongelmien tieltä. Yli 2500 opettajaa tekee yhteiskunnan kannalta kriittisen arvokasta työtään oppilaiden vanhempien uhkausten ja solvausten stressaavassa varjossa. Paha olo periytyy kohdusta hautaan. Köyhän sikiö painaa 200 grammaa vähemmän ja hänen maallinen taivalluksensa päättyy vuosikymmenen aikaisemmin kuin hyväosaisen lähimmäisen.

Traaginen epäonnistuminen vanhemmuudessa, varhaiskasvatuksessa, koulunkäynnissä ja yhteiskunnan rakennusjoukkoihin pääsyssä ei enää ole yksittäisiä kauhutarinoita, joilla voi varotella kehityksen päätepisteestä, jos ongelmien syihin ei puututa ajoissa. Paha on täällä jo.

Vuoden 1987 ikäluokka oli 60 000 lasta. Koko ikäluokkaa seurattiin tutkimuksessa 21 vuotta. Sodan, kulkutaudin, keskitysleirien, nälänhädän, diktatuurin puuttumisesta huolimatta jälki oli karmaisevaa. Nuorista aikuisista joka viidennellä oli mielenterveysongelmia, psyykenlääkkeitä syö 13%, toimeentuloturvan varassa elää 23 % ja merkintä rikosrekisterissä on joka neljännellä.

Yritetään hahmottaa tutkimuksen viimeistä löydöstä. Kun kävelit kadulla viime vuosikymmenen alkuvuosina, vastaan tuli teinejä, myös ikäluokka kasiseiskoja. Joka neljännellä kullannupulla oli touhu riistäytynyt käsistä niin, että poliisi oli kirjannut pitkän miinuksen kansalaiskuntoisuuteen. Kuinka todellisuudentajuiselta mielikuva tuntuu, rakas lukija?

Jos lukijalla on empatiakyvyn lisäksi suhteellisuudentajua, nämä luvut laukaisevat rytmihäiriön, astmakohtauksen ja paskahalvauksen moraalisessa astraalikehossa. Aikuisten oikeasti, näinhän ei tietenkään voi olla. Soitin Suomen Akatemian rahoittaman tutkimuksen tekijälle THL:n Reija Paanaselle. Hän vahvisti luvut.

Nyt tuli paha mieli.

Murheellisen kehityksen voi selittää yhteiskunnan murroksella. Juu-u, oli huonosti hoidettu syvä lama. Elinkeinorakenne muuttui. Tuloerojen kasvu synnytti kokemuksen osattomuudesta. Koulun, kylän, kirkon, hyvinvointi-instituutioiden ja harrasteiden ote kirposi merkittävästä osasta väestöä.

Tietenkin oli ja on yhä huonoa politiikkaa vielä huonommalla toimeenpanolla. Syyllisiä voidaan etsiä ja rangaista, pamfletteja julkaista ja yhteiskuntakriittisiä kliseitä kierrättää, mutta hurskastelusta on vain haittaa hädänalaisille.

Kunnon ihmiset eivät voi jäädä enää odottelemaan, että hallitus saisi sote-, kuntauudistus-, harmaan talouden torjunta -sotkunsa selvitettyä ja saisi jotain käänteentekevää aikaiseksi. Tekevät kun ehtivät, oppivat ja uskaltavat.

Tehdään me muut sillä välillä oma osamme.

Mitäs tehdään? Vahvistetaan vanhemmuutta. Miten? Tehdään sivistyskasvatuksesta kansanliike. Häh?

Koska koti yksin ei kykene kasvattamaan lasta, kylän täytyy auttaa.

Sivistyskasvatus. Kahden käsitteen yhdyssana. Neljä vastuunkantajaa käänteisessä järjestyksessä. Koti ja kylä kasvattavat. Koulu ja julkinen keskustelu sivistävät. Sivistyskasvatus.

Niin kauan kuin kodit jäävät haasteidensa kanssa yksin, kylät koostuvat lohduttoman yksinäisistä ihmisistä, jotka ottavat etäisyyttä toisiinsa. Niin kauan kuin koulu ja julkinen keskustelu eivät ansaitse tarvitsemaansa arvovaltaa, sivistys jää liian harvojen hyvinvoinnin lähteeksi.

Ilman sivistystä ei ole edistystä. Ilman kasvatusta ei ole sivistystä.

Kun kasvatuksesta tulee taas mielikuvituksemme vangitseva ja tahtomme valjastava parantava pakkomielle, asiat alkavat oieta. Puolueet ottakoot silloin kilpaa kunnian ihmisten aikaansaannoksista, kunhan ymmärtävät resurssoida kodin, koulun ja työelämän tarpeita.

Jos olet isä tai äiti, koet todennäköisesti joskus epäonnistuvasi vanhempana. Vanhemmuuden vaatimukset ylittävät kypsyytesi ja taitojesi rajat. Istutat lapseesi pelkojasi ja puutteitasi. Näin meille käy, ihmisiä kun ollaan.

Tämä ei ole ongelma, koska varsinkin kasvatuksessa kyllin hyvä on parempi kuin täydellisyyden tavoittelu. Vähän vajaaksi jäävä kasvatus antaa lapselle paremmat eväät elämään kuin vähänkin yli menevä kasvatus. Mikä vielä parempaa, vanhemmalle jää tilaa olla oma itsensä ja kokea onnen hetkiä kasvatustyön taakasta huolimatta.

Onnellisuus on kyky vastata elämän heittämiin haasteisiin ja kyky suojella iloa arjessaan. Vanhempien onnellisuus on lapsen hyvinvoinnin tuki ja turva. Tätä ei pidä ymmärtää muka vahingossa niin, että vanhempien mielihyvä tai nautinto olisi lapsen tuki ja turva. Juuri tästä vanhempien infantiilista harhasta lasten pahoinvointi versoo.

Paras lahja mitä isä lapsilleen voi antaa, on rakastaa lastensa äitiä. Äidin taas on hyvä muistaa, että äitiydestä innostunut voi jättää isän yksin. Vaimonsa rakkautta ikävöivä mies voi lohtua etsiessään eksyä ulos perheestään.

Entä perheissä, joissa ei ole sekä isää että äitiä? Siellä onnistuminen vanhemmuudessa on aivan yhtä mahdollista, vaikka ei toki tilastollisesti yhtä todennäköistä. Yksinhuoltajan osa on raskaampi, kuin jos mennään vuorovedon ja työnjaon tukemana. Silti moni yksinhuoltaja pystyy tarjoamaan lapselleen rikkaamman ja terveemmän kodin kuin sairaassa tai tyhjässä parisuhteessa.

Viimeaikaisesta keskusteluista virittyneenä kuulen jonkun pohtivan lapsen osaa perheessä, jossa on kaksi isää tai kaksi äitiä vanhempana. Taas tykyttää ohimoissa. Jos parisuhde on rakastava ja perhe-elämä muutenkin turvallinen perusta rakentaa loppuelämää, mitä väliä vanhemman yhdellä ominaisuudella on? Onko vanhemman pituus ratkaiseva onnistumistekijä? Ihonväri? Tai lahjakkuusjakauma?

(Sivistyksen siemen kauhuistaan kiihottuville: seksuaalisuus ei ole ensisijaisesti käyttäytymistä vaan se on ominaisuus. Vaikka heteron saa sänkyyn homon kanssa, häntä ei voi eheyttää homoksi millään lainsäädännöllä tai psyykkauksella. Sama pätee laajemman tapaushistoria-aineiston perusteella erityisesti päinvastoin.)

Kasvatustyö on vuorovaikutusta, jossa vanhempi ja lapsi ravitsevat suhdettaan kolmen tehtävän kautta. Vanhemman johdolla täytyy jaksaa rakastaa, opiskella rajoja ja haastaa nostamaan tasoaan. Rakkaus, rajat ja haaste.

Missä suhteessa rakkautta, rajoja ja haasteita tulisi tarjoilla? Tänään ilmoitan, että rakkautta tarvitaan kaksi kolmasosaa miinus yksi %-yksikkö. Rajoja asetetaan ja koetellaan yhden kuudesosan verran. Haasteelle jää kymmenesosa. Tästä tulee 101-prosenttinen suoritus. Koska et sellaiseen pysty, nojaa edes oikeaan suuntaan.

Vanhemman vastuulla, lapsen kehitystason ehdoilla, vuoropuhelun kautta.

Tulee niin tärkeä saarna tiistaina, että sielu soi jo nyt.

Jari Sarasvuo

Jaksot

1 2