TV1/MOT 23.2. 2003

Toim. Martti Backman

Kuumaa ilmaa – vihreää suunnitelmataloutta (päivitetty uusinta)

Rautaruukin terästehdas Raahessa, Suomen suurin tehdas. Tänne Perämeren rannalle rakennettiin 40 vuotta sitten tyhjästä teräsruukki, josta kehittyi kenties maailman tehokkain ja vähäpäästöisin teräksen tuotantoyksikkö. Juuri siksi sen tulevaisuus on nyt uhattuna. Koska Rautaruukilla ei ole juuri enää parantamisen varaa, voi se joutua maksamaan lunnaita heikommin menestyville ulkomaisille kilpailijoilleen, tai leikkaamaan tuotantoaan. Pahimmassa tapauksessa siirtämään valmistustaan ulkomaille.

Kun masuunit pystytettiin, oli Raahe 3 000 asukkaan uinuva idylli muiden länsirannikon pienten puukaupunkien joukossa. Nyt se on lähes 30 000 asukkaan elinvoimainen teollisuuskeskus. Mitä Rautaruukki merkitsee Raahelle ?

Raivio: ”Lyhyesti sanottuna se on Raahen seudun elämä. Mä oon perusrautaruukkilainen, minä oon vuonna –67 tullu tähän töihin, tähän tehtaaseen, ja tuota se on, minun kaltasia täällä on paljon, tämä on meidän, minulle ja monelle muulle ainut ammatti minkä me osaamme.

Hiili on välttämätön raaka-aine raudan ja teräksen valmistuksessa. Paitsi energialähteenä, kivihiiltä tarvitaan raudan pelkistyksessä myös ns. prosessiraaka-aineena. Jos terästä halutaan, ei hiilelle ole vaihtoehtoa. Yhtä tuotettavaa rautatonnia kohtia Rautaruukin masuunin ladotaan rautamalmin lisäksi 460 kiloa hiiltä. Se on silti paljon vähemmän kuin yleensä muilla terästehtailla.

Nikula: ”… me kuulumme tällä tavalla mitattuna aivan eurooppalaisen ja myöskin maailman terästeollisuuden kärkeen. Ja tämä on seurausta siitä, että tähän energiankäytön tehokkuuteen on panostettu jo hyvin kauan, lähtien ihan perusprosessien valinnoista ja laitevalinnoista ja työtä on tehty läpi vuosikymmenten ja alun perin se motiivi on ollut ennen kaikkea siinä, että energia on ollut Suomessa aina kallista ja on kannattanut tehdä paljon työtä ja myöskin investointeja, että sen käyttö on ollut niin tehokasta kuin se voi olla”.

Hiili muuttuu palaessaan hiilidioksidiksi, pahamaineiseksi kasvihuonekaasuksi. Sitä ei voida millään teknisillä keinoilla suodattaa pois palokaasuista. Yhtä palannutta hiilitonnia kohti leijailee ilmakehään hiilidioksidia lähes 2,4 tonnia.

Ihmisen synnyttämien hiilidioksidipäästöjen pelätään aiheuttavan maapallon ilmaston lämpenemistä haitallisine seurauksineen. Siksi solmittiin kuusi vuotta sitten ns. Kioton sopimus, jossa suurin osa teollisuusmaista sitoutui vähentämään hiilidioksidipäästöjään. Yhdysvallat, Australia ja kehitysmaat, mm. Kiina, Intia, Indonesia ja Brasilia ovat Kioton ulkopuolella, eikä Venäjäkään ole ratifioinut sopimusta.

Euroopan Unionille ei riittänyt edes Kioton sopimuksen tavoitetaso. EU halusi kirkastaa kilpeään ilmastokysymyksessä säätämällä lisäksi direktiivin ns. päästökaupasta, johon sen jäsenmaiden on ryhdyttävä jo pari vuotta ennen varsinaisen Kioton sopimuksen vaatimusta.

Suomi oli uskonut selviytyvänsä Kioton velvoitteistaan omalla kansallisella ilmasto-ohjelmallaan, ja päästökauppavaatimus tuli sille ikävänä yllätyksenä. Europarlamentin jäsen Esko Seppänen on seurannut päästökaupan valmistelua teollisuus- ja energiavaliokunnassa:

Seppänen: ”Meille on neuvoteltu meille epäedullinen päästötavoite, päästöjen alentamistavoite ottaen huomioon, että tuli tämä uusi direktiivi päästökaupasta, se teki Suomen päästötavoitteen meille epäedulliseksi ja perusongelma on se, että me emme selviä tästä vaikeasta ongelmasta muuten kuin maksamalla ulkomaille rahaa”.

Päästökauppa on tarkoitettu keinoksi alentaa hiilidioksidipäästöjen leikkaamisesta aiheutuvia kustannuksia. Suurin osa teollisuudestamme joutuu hankkimaan luvan päästöilleen. Päästökiintiöt ovat käytännössä myös tuotantokiintiöitä.

Tämän hetken päästöjä verrataan vuoteen 1990. Jos teollisuuslaitoksen päästöt ovat vuoteen 2005 tultaessa suuremmat kuin 15 vuotta aikaisemmin, se joutuu hankkimaan lisää päästöoikeuksia. Niitä se voi ostaa EU:n sisällä eräänlaisen pörssin kautta toisilta yrityksiltä, joiden päästöt ovat laskeneet.

Näin päästöleikkaukset pyritään kohdistamaan sinne, missä niiden tekeminen on kulloinkin halvinta.

Myytävänä on tuote, jota alalla kutsutaan nimellä ”kuuma ilma”. Kuuman ilman hinta määräytyy kysynnän ja tarjonnan mukaan markkinoilla, ja on arvioitu, että sen hinta voisi olla 20-30 euroa tonnilta varsinaisen päästökaupan alkaessa. Siitä hinta voi tosin nousta vielä huomattavastikin.

Rautala: ”Jos nyt nää ennakkokaavailut näiden päästöoikeuksien hinnoitteluista pitää paikkansa, niin kyllä se olisi tietysti erittäin kilpailukykyä laskeva asia, eli me ollaan tässä vähän laskeskeltu sen merkitystä. Jos vertaa sitä esimerkiksi palkkapottiin sitä niin se merkitsisi yli tuhannen työntekijän palkkapottia, pahimmillaan”.

Siis jos Suomen Rautaruukki haluaa pitää tuotantonsa nykyisellä tasolla, niin mistä se voisi ostaa tarvitsemansa kuuman ilman?

Esimerkiksi täältä, Euroopan hiili- ja terästeollisuuden perinteisestä ytimestä, Saksan, Belgian ja Luxemburgin muodostamasta kolmiosta. Entinen terästuotannon pikkujättiläinen Luxemburg sulki viimeisetkin teräsmasuuninsa 90-luvulla. Kun tämä Eschin kaupungissa toiminut terästehdas kylmeni 1997, oli maan terästeollisuuden taru lopussa. Työpaikkojen menetykset ovat olleet pienelle Eschin kaupungille raskaat.

Terästehtaiden viimeinen omistaja, maailman suurimpiin kuuluva teräskonserni Arcelor saa kuitenkin laskea hyväkseen Luxemburgin kuolleen terästeollisuuden perintönään jättämät päästömäärät, kuuman ilman. Ne Arcelor voi nyt käyttää hyväkseen muilla tehtaillaan, tai myydä esimerkiksi Rautaruukille Suomeen.

Monikansallinen Arcelor ilmoitti äskettäin sulkevansa myös nämä kaksi Belgian Liegen lähellä sijaitsevaa teräsmasuuniaan kannattamattomina. Tehtaat ovat jo tekniikaltaan vanhentuneita verrattuina esimerkiksi Rautaruukkiin, eivätkä ne kestä Itä-Euroopasta tulevaa hintakilpailua. Liegen masuunien hiilen kulutuskin tuotettua terästonnia kohti on 18 prosenttia suurempi kuin Rautaruukin.

Ilmoitus tehtaiden sulkemisesta tuli Belgian terästyöläisille järkytyksenä. Työntekijät menivät vuosi sitten lakkoon ja kaappasivatpa tehtaan johdonkin vuorokaudeksi panttivangeikseen. Pienten Seraingin ja Ougreen teräspaikkakuntien koko tulevaisuus on uhattuna.

Arcelor -konsernin tulevaisuus ei sen sijaan vaarannu. Päinvastoin, sen tappiot ovatkin päästökaupan myötä kääntymässä voitoiksi. Sen kuuman ilman, mikä vapautuu Liegen kylmenevistä masuuneista, se voi myydä pakkoraossa oleville kilpailijoilleen, kuten Rautaruukille Suomeen.

Sinä aikana kun Arcelor lakkautti tehottomia, tappiollisia terästehtaitaan eri puolilla Eurooppaa pitkin 90-lukua, menestyi Rautaruukki erinomaisesti. Se kasvatti tuotantoaan 50 prosenttia ja valtasi markkinaosuutta kilpailijoiltaan, mm. Arcelorilta. Nyt tämä reilussa kilpailussa saavutettu voitto on valumassa hiekkaan, Rautaruukki joutuu antamaan tasoitusta huonommille kilpailijoilleen voidakseen jatkaa toimintaansa.

Rautala: ”No, kyllähän se tuntuu lievästi sanottuna epäoikeudenmukaiselta ja on käsittämätöntä, jos jotkut yhtiöt eivät ole aikanaan ikään kuin huolehtineet siitä kilpailukyvystä ja myöskin tästä prosessin kehittämisestä, niin nyt sitten jälkeenpäin esimerkiksi me suomalaiset jouduttais tässä maksumiehiksi”.

Tehokkuuskilpailussa hävinneet yritykset voivatkin yhtäkkiä jatkaa ikään kuin mitään ei olisi tapahtunut. Niillä on nyt takataskussaan lakkautetuista tehtaista säästyneitä päästöoikeuksia, kuumaa ilmaa, joiden turvin ne välttyvät päästöleikkauksilta. Ne voivat lisätä tuotantoaan uusilla tehokkaammilla yksiköillään, ja mikä parasta, saada siihen vielä rahoitusta kilpailijoiltaan.

Raivio: ”Pahimmillaan ne kulkeutuu sen yrityksen taskuun, jolla on varaa, joka pystyy näitä päästöjä syömään, eli meidän pahimman kilpailijan taskuun, joka kehittää niillä meijän rahoilla sitten omaa tekniikkaansa ja käy sitä kautta niille markkinoille missä me olemme.”

Rautaruukin tilanne on kutakuinkin päinvastainen verrattuna keskieurooppalaisiin kilpailijoihin. Vuoteen 2005 tultaessa sen päästöt ovat kasvaneet noin 50 prosenttia verrattuna Kioton sopimuksen lähtötasovuoteen. Se johtuu tuotannon kasvusta, ei energian tuhlailusta. Tuotettua terästonnia kohti suomalaisyrityksen päästöt ovat edelleen laskeneet ja ovat maailman alhaisimmat.

Mitä mahdollisuuksia Rautaruukilla on tässä tilanteessa vähentää hiilidioksidipäästöjä omilla teknisillä ratkaisuillaan, jos sille asetetaan tiukat vaatimukset ?

Rautala: ”Käytännössä ei mitään, että kyllä meidän tuotanto on kehitetty niin pitkälle, että tämmöisiä tuotantoa tehostavia, parantavia keinoja ei ole käytössä.

K: Eli mitä keinoja tällaisessa tilanteessa yhtiölle jäisi käytettäväksi ?

Rautala: ”No, käytännössä se tarkoittaa tuotannon rajoittamista ja tietysti tässä tapauksessa, jos lähtöarvona on vuoden 1990 taso, niin meidän tuotantomme on kasvanut siitä noin 50 prosenttia, niin jokainen ymmärtää, mikä merkitys sillä olis meidän kilpailukyvylle, jos palattaisiin siihen tasoon”.

Ostat kalliilla rahalla päästöoikeuksia tai vähennät tuotantoa. Kumpikin ratkaisu romahduttaisi kannattavuuden. Siinäkö ovat suomalaisen terästeollisuuden vaihtoehdot, jos se joutuu selkä seinää vasten ?

Rautala: ”… tietysti äkkiä tulee mieleen jossain tavoin jatkaa prosessia niin, että meillä varsin kehittynyt tää meidän jatkojalostus, niin pystys kuitenkin todennäköisesti hyvinkin

kilpailukykyisesti edelleenkin lisäarvoa tuottamaan, vaikka meillä ei oliskaan tätä ihan omaa terästuotantoa, joka tietysti on vaikea näissä oloissa nähdä, mutta ääritapauksissa täytyy sitäkin sitten miettiä.”

K: Missä silloin tämä raudan sulatusvaihe voitaisiin tehdä ?

Rautala: ”No, luonnollisemmin tulisi mieleen Venäjä”.

Siis valmiit teräsaihiot tuotaisiin junalla Kostamuksesta Rautaruukin jalostettaviksi, levyiksi, kattopelliksi, julkisivuelementeiksi, erikoislujiksi teräsosiksi autoihin.

Yritys kyllä selviytyisi, mutta mitä se merkitsisi Raahelle ?

Raivio: ”Pahimmillaan toteutettuna sehän tarkottaa sitä masuunien alasajoa, niin että sillon, jos näitä maksuja maksamaan ja ne ei sisälly taseeseen, niin sehän on monta sataa työpaikkaa. Usiampia satoja.

K: ja välilliset työpaikkavaikutukset ?

Raivio: ”Välilliset tälle alueelle, niin ne on mittavia, sillon se tuntuu välittömästi joka alueella, niin palveluissa, kaupassa, liikenteessä, missä tahansa”.

Valtion taloudellisen tutkimuskeskuksen arvion mukaan Suomi menettäisi päästökaupassa jopa 10 000 työpaikkaa.

Keski-Eurooppa on täynnä muumioituneita terästehtaita ja niitä ympäröiviä kituvia, entisiä teollisuuspaikkakuntia. Siinäkö on myös Raahen tulevaisuus?

Rautaruukki ei ole Kioton sopimuksesta ja päästökaupasta aiheutuvine ongelmineen yksin. Suomen teollisuus kokonaisuudessaan on vaikeassa raossa. Pohjoisena teollisuusmaana Suomi käyttää energiaa runsaasti, mutta on sen käytössä nuukempi kuin mikään muu yhteiskunta. Lähes ala kuin ala, yritys kuin yritys voi Suomessa osoittaa maailman huippua olevaa energiatehokkuutta, ja siitä seuraavia maailman alhaisimpia hiilidioksidipäästöjä. Tästä tasosta on enää vaikea parantaa. Siinä pulma.

Lähes yhtä vaikeassa tilanteessa kuin Rautaruukki on Suomen toinen teräsvalmistaja Outokumpu. Ruostumattoman teräksen valmistajista sen energiatehokkuus on parasta ja päästöt pienimmät mitä maailmalta löytää. Sillä on meneillään yli miljardin euron investoinnit, joiden avulla Outokummun on määrä kaksinkertaistaa tuotantonsa. Siis tuotannon leikkaus tulee tuskin kyseeseen.

Pahassa pinteessä on myös kalkki- ja sementtiteollisuus. Kuten teräksen valmistuksessa, myös kalkkikiven jalostuksessa hiilidioksidi syntyy itse prosessista, ei energian käytöstä. Kalkkikivessä oleva hiilidioksidi vapautuu väistämättä ilmakehään.

Ja entä sitten Suomen ylpeys, taajamien yhdistetty sähkön- ja lämmöntuotanto ja siihen kuuluva kaukolämpö. Esimerkiksi Helsingin Energian päästöt tuotettu kilowattituntia kohti ovat hyvin alhaiset.

Ruohonen: ”Nää on erittäin haasteellisia kenelle tahansa saavuttaa ja perussyy on tietysti se, että tämä sähkö ja lämpö on likipitäen 90-prosenttisesti tuotettu yhdistetyllä sähkön ja lämmon tuotannolla, joka siis merkitsee erittäin korkeaa hyötysuhdetta. Joka puolestaan on edullista päästöjen ja ilmaston näkökulmasta”.

K: Missä päästään yhtä korkeaan hyötysuhteeseen kuin Helsingin energialla ?

Ruohonen: ”En nyt ihan osaa vastata, ei niitä montaa paikkaa varmasti löydy. Maailmassakaan”.

Esimerkiksi itäisessä Saksassa vasta äskettäin uudistetut ruskohiililaitokset saavat polttoaineestaan energiana talteen vain 30 prosenttia, ja loput karkaa harakoille. Mitä 90 prosentin hyötysuhteeseen pääsevässä Helsingin energialaitoksessa ajatellaan mahdollisuudesta, että se joutuu ostamaan päästöoikeuksia tällaiselta saksalaiselta laitokselta?

Ruohonen: ”Minusta se ei ole kohtuullinen, enkä oikein näe, että se olisi myöskään järkevä toteutustapa noin ilmaston, ilmastopoliittisen kokonaisstrategian kannalta”.

Ja tässä ollaankin asian ytimessä. Jos energiatehokkuuteen kohdistuva rangaistusvero ajaa pois teollisuutta Suomesta, kärsii ensimmäisenä ilmastotavoite.

Nikula: ”Teemme nyt tämän teräksen niin pienillä päästöillä kuin se nykytekniikalla osataan, ja olemme siinä ihan maailman kärkeä. Jos se tehdään muualla, se todennäköisesti tehdään huonommalla tekniikalla, kulutetaan enemmän luonnon raaka-aineita ja tuotetaan enemmän päästöjä, ja silloin tietysti tämä maapallon ilmastokysymys on siinä häviäjän roolissa”.

Häviölle saattaa joutua myös Euroopan talous. Moni pelkääkin, että ilmastoasiassa yli-innokas Eurooppa on ampumassa itseään pahasti jalkaan. Kilpailu vääristyy ja Yhdysvallat, Kiina sekä Intia menevät menojaan.

Rautala: ”Kyllä se varmasti äkkiä ajatellen tulee heikentämään eurooppalaisen teräksen kilpailukykyä, eli kyllä tässä venäläiset, myöskin USA ja muutamat muut aasialaisetkin maat ja yhtiöt ovat etulyöntiasemassa sen jälkeen”.

Kioton ilmastosopimuksen velvoitteet on otettu Suomessa tosissaan. Hallituksessa valmisteltiin kansallinen ilmasto-ohjelma, jonka luettelemilla keinoilla olisi saavutettu sopimuksen tavoite, kasvihuonekaasujen määrän vakiinnuttaminen vuonna 2010 vuoden 1990 tasolle. Se merkitsee noin 14 miljoonan hiilidioksiditonnin leikkaamista nykyisestä päästötasosta. Keinoina ovat mm. viidennen ydinvoimalan rakentaminen sekä energiansäästöohjelmat, joihin teollisuus on sitoutunut.

VTT:ssä tehtyjen laskelmien mukaan yhden hiilidioksiditonnin leikkaaminen olisi maksanut keskimäärin 12 euroa. Siis koko ilmasto-ohjelman toteuttamisen kustannus olisi ollut 168 miljoonaa euroa, eli miljardi vanhaa markkaa. Siirrettynä eri energiatuotteiden hintoihin olisi loppulasku kuluttajille ollut erittäin vaatimaton.

Monilla laskelmilla on silti todisteltu, että päästökauppa voi olla Suomelle edullinen ratkaisu Kioton

tavoitteiden saavuttamiseksi. Jos kuuman ilman, eli päästöoikeuksien hinta markkinoilla jää riittävän alhaiseksi, muistetaan kuitenkin lisätä. Vähitellen päästökaupan suunnittelijoille on kuitenkin alkanut valjeta tekijä, jota ei ole osattu ottaa huomioon päästökaupan vaikutuksia arvioitaessa: markkinat.

Seppänen: ”Ei Euroopan Unionissa komissio tunne sellaisia yksityiskohtia markkinoiden toiminnasta kuin minkä muodostaa esimerkiksi Pohjoismaiden sähköpörssi. Sitä ei ole varmaankaan otettu millään tavalla valmistelussa huomioon”.

Kiintiöihin perustuvalla EU:n päästökaupalla on välittömien vaikutusten lisäksi huikeita välillisiä vaikutuksia. Se mullistaa markkinat. Kaikille päästöille tulee arvo kun energiantuottajat voivat päättää, käyttävätkö ne päästöoikeuden itse vai myyvätkö sen pörssissä. Tämä aiheuttaa esimerkiksi pohjoismaisilla sähkömarkkinoilla voimakkaan paineen sähkönhintaan.

Kauppa- ja teollisuusministeriön ( lähde: Elektrowatt-Ekonon tutkimus, Heli Antila, helmikuu 2003) äskettäin teettämässä selvityksessä päädyttiin siihen, että kuluttajien sähkölasku nousee markkinamekanismin vaikutuksesta kolmanneksella. Toisen tutkimuslaitoksen mukaan nousu olisi 40 prosenttia. ( lähde: The McKinsey Quarterly 2003 N:o 1) Energia-alan keskusliitossa on arvioitu, että pahimmillaan markkinasähkön hinta voisi jopa kaksinkertaistua, ilman, että yhtään energiansäästötoimenpidettä on tehty.

Näin päästökaupan kustannukset kuluttajille olisivat moninkertaisesti suuremmat kuin kansallisen ilmasto-ohjelman hinta ja miljardeittain enemmän kuin päästökaupasta luvattu 1,3 miljardin euron vuosittainen hyöty.

Voittajia tässä pelissä ovat ennen muuta Norjan ja Ruotsin vesi- ja ydinvoimayhtiöt, kotimainen hiiletön energiatuotanto sekä Venäjän energiateollisuus. Tavalliset suomalaiset ihmiset maksavat laskun.

EU:n päästökaupan täytäntöönpano on vielä pahasti kesken niin EU:n elimissä kuin Suomen hallituksessakin. Tilanne on erittäin sekava, kukaan ei tunnu ymmärtävän, mistä on kysymys ja kiire painaa päälle.

Kauppa- ja teollisuusministeriön esitys päästöoikeuksien ns. alkujaoksi yrityksille valmistuu tämän kuun loppuun mennessä. Se määrää, millaisilla korteilla yritykset joutuvat pelaamaan, kuka joutuu ostamaan ja kuinka paljon. Kukaan ei varmasti selviä vaikeuksitta. Jaettavana on vain niukkuutta, kun 14 miljoonan hiilitonnin leikkaustavoitetta jyvitetään teollisuuden laitoksille.

Suomen hallitus pyrkii epäilemättä ottamaan maailmanmarkkinoilla kilpailevien yritysten, kuten terästeollisuuden vaikean aseman huomioon, mutta viime kädessä alkujaon hyväksyy EU:n komissio. Se vahtii silmä kovana, että alkujakoon ei piiloteta kansallista yritystukea.

Seppänen: ”Komissio ei voi ottaa huomioon eri maiden erityispiirteitä ja eikä varsinkaan sellaisen pienen maan erityispiirteitä, joka on neuvotellut itselleen huonon alkujaon, kun se ei tiennyt, että tulee tällainen päästökauppadirektiivi, vaan teki kansallisen ilmasto-ohjelman eri perustein ja omien etujensa mukaisella tavalla, mikä on sallittu”.

Kioton sopimuksen hinta koko maailmassa arvioidaan sadoiksi miljardeiksi euroiksi joka vuosi. Ja mitä tällä taloudellisella uhrauksella, kaikella touhuamisella ja suunnattomalla byrokratialla saadaan aikaan itse pääasian, ilmaston muutoksen kannalta ?

Lyhyesti sanottuna: ei mitään. Kioton sopimuksen vaikutus ilmakehän kaasukoostumukseen on niin mitätön, että sen vaikutusta maapallon keskilämpötilaan ei voida edes mitata. Teoriassa se lykkää sadassa vuodessa ilmakehän hiilipitoisuuden kasvua kuudella vuodella siitä, mitä se olisi ollut ilman Kiotoa.

Kioton puolestapuhujat muistuttavat kuitenkin, että tämä on vasta ensiaskel. Sitä seuraavat uudet askeleet, yhä kiristyvät päästöjen leikkaustavoitteet, joiden lopputuloksena ihmiskunnan aiheuttamat kasvihuonekaasut olisivat vähentyneet vuosisadan loppuun mennessä 40 prosenttiin nykyisestä.

Kuinka realistista se on, ottaen huomioon nykyisen vaatimattomankin Kioto-ykkösen toteuttamisen vaikeudet, onkin sitten toinen juttu.

Ennusteet ilmakehän hiilipitoisuuden kasvusta ja sitä seuraavasta lämpenemisestä perustuvat tietokonemallituksiin. Entä kuinka hyvin tietokone-ennusteet ovat vastanneet todellisuutta, ilmakehästä mitattuja oikeita hiilidioksidipitoisuuksia? Eivät kovinkaan hyvin.

Tämä jana osoittaa vauhtia, jolla kasvihuonekaasujen pitoisuuden olisi tietokonemallien mukaan tullut nousta ilmakehässämme, prosentin vuodessa.

Ja tässä on mitattu todellisuus, vain 40 prosenttia ennustetusta määrästä. Kasvihuonekaasujen pitoisuuden kasvuvauhti ilmakehässä on kaiken lisäksi vielä hiipumassa.

(lähde: James Hansen, 2001, Proceeding of the National Academy of Science)

Kun kuitenkin hiilidioksidia päästetään koko ajan yhä enemmän ilmakehään, niin mihin se katoaa ?

Åbo Akademin ympäristönsuojelutekniikan dosentti Jarl Ahlbeck on hiilidioksidikysymyksen johtavia asiantuntijoita maailmassa.

Ahlbeck: ”Se sitoutuu pohjoisen pallonpuoliskon metsiin, maaperään ja valtameriin”.

Hiilidioksidi on kaiken elollisen kasvun raaka-aine. Puutarhaviljelijät puhaltavat sitä lannoitteena kasvihuoneisiinsa ja lisäävät näin satoaan 30 prosenttia. Pohjoisen pallonpuoliskon kasvullisuuden lisääntyminen näkyy jo selvästi satelliittikuvissa, joiden perusteella lasketaan viherindeksejä. Jopa kuivuudesta kärsinyt Afrikan Sahelin alue vihertyy. Aavikko vetäytyy, puita ja pensaikkoa kasvaa tilalle.

Jarl Ahlbeck julkaisi äskettäin arvostetussa tiedejulkaisussa ”Journal of Geophysical Research” (Lähde: JGR, VOL. 107, NO. D11, 10-1029/2001JD001389, 2002) artikkelin, jossa hän todisti, että vihertyminen johtuu ennen kaikkea hiilidioksidipitoisuuden kasvusta, eikä niinkään lämpötilasta.

Ahlbeckin tekemä uusi laskelma osoittaa, että luonnossa on mekanismi, joka vielä kiihdyttää hiilen sitoutumista eliökuntaan sitä mukaa kun hiilidioksidin pitoisuus ilmassa kasvaa.

Ahlbeck: ”Viimeisten 30 vuoden aikana ilmakehään jäävä osuus on pienentynyt 20 prosenttiyksikköä”.

K: Mitä se merkitsee niiden ennusteiden kannalta, joiden mukaan ilmakehän hiilidioksidipitoisuus tulee kaksinkertaistumaan tämän vuosisadan aikana ?

Ahlbeck: ”En usko, että se tulee koskaan kaksinkertaistumaan, vaan jäämään huomattavasti sen alle”.

Myöskään muut YK:n ilmastopanelin IPCC:n skenaarioiden lähtökohdat eivät näytä toteutuvan käytännössä. IPCC on mm. lähtenyt olettamuksesta, että vuonna 2100 maapallon ilmakehää kaasuttaisi hiilipäästöillään 11 miljardia ihmistä.

Väestötieteilijöiden uusimmat laskelmat jäävät kuitenkin huomattavasti tuon luvun alapuolelle. YK:n ympäristöjärjestö UNEP ennusti viime kesänä, että maapallon väkiluku nousee korkeimmillaan vuonna 2050 7,5 miljardiin ihmiseen ja kääntyy siitä laskuun ja on vain 5,5 miljardia vuonna 2150. Siis noin puolet ilmastoennusteiden lähtöoletuksesta.

Entä sitten olettamus, että juuri kehitysmaiden nopeasti kasvava, elintasoaan kiihkeästi nostava väestö lopullisesti räjähdyttäisi hiilipommin ilmakehässä. Ennusteet kehitysmaiden talouskasvusta ovat niinikään osoittautumassa karkeiksi yliarvioinneiksi.

Kaksi arvostettua ekonomistia ja kehitystalouden asiantuntijaa kiinnitti äskettäin Economist –lehdessä (The Economist, helmikuu 15.-21. 2003) huomiota vakaviin virheisiin IPCC:n analyyseissä, jotka koskevat kehitysmaiden talouksia. Heidän mukaansa jopa alhaisimmat kehitysmaiden hiilidioksidipäästöjä koskevat ennusteet edellyttävät kehitysmailta niin kovaa talouskasvua, että elintaso ylittäisi vuosisadan loppuun mennessä amerikkalaisten elintason mm. sellaisissa maissa kuin Etelä-Afrikka, Libya ja Pohjois-Korea.

Kun otamme huomioon kaikki IPCC:n hiilimallien pohjana olevat horjuvat oletukset hiilidioksidin kertymisestä ilmakehään, maailman väestönkasvusta sekä kehitysmaiden talouskasvusta, niin kuinka korkeaksi ilmakehän hiilidioksidipitoisuus voi lopulta nousta ?

Ahlbeck: ”Se voi nousta korkeintaan 500 ppm:ään (=miljoonasosaa) ennustetusta 700:stä”.

K: Ja mitä se merkitsisi lämpöasteiksi muutettuna ?

Ahlbeck: ”Se on niin vähän, että sitä ei voida erottaa ilmaston luonnollisesta vaihtelusta”.

LOPPU