Ylioppilaslakki —tuo merihenkinen oppiasuste— on jäänne ylioppilaan univormusta. Virkamiesten asua jäljittelevä univormu ei ollut 1800-luvun alkupuolella pelkkä kunnianosoitus yliopistoon opiskelemaan päässeille.
Tumman sininen yliopisto-opiskelijan univormu (jota opiskelija oli velvoitettu pitämään?) helpotti opiskelijoiden valvontaa. Liian suuri joukko poliittisesti radikaaleja ylioppilaita ei näin päässyt huomaamatta kerääntymään vallankumousaikeissa mihinkään.
Samaa selitystä on nyttemmin tarjottu vastineena jengitunnusten kieltämiselle.
Ohjelmistossa panostetaan parhaaseen katseluaikaan. Sitä on kuitenkin vähän. Virityskuvaa ei enää lähetetä, se on korvautunut ostos-TV:llä ja älykkyyttä aliarvoivilla kilpailuilla.
Kuva lapsuuden televisiosta muotoutui paljolti siitä materiaalista jota lähetettiin virityskuvan ja parhaan katseluajan välillä.
Samoihin aikoihin kun Laulev revolutsioon sai aikaan Virossa, Latviassa ja Liettuassa jälleenitsenäistymisen pystytettiin Helsinkiin Moskovan lahjoittama patsas.
Paljastuspäivänä pronssinen patsas ei ollut vielä patinoitunut, vaan kimalteli talviauringossa.
Muistan vuoden 1982 Euroviisut ja Kojon punaisen ketunnahka-asun. Vaikka kakan mainitseminen tuollaisessa laulussa oli kutkuttavaa, oli suorastaan kansalaisvelvollisuus vihata kappaletta ja tuntea vanhingoniloa kun se sai 0 pistettä.
Nuku pommiin on kestänyt aikaa kuitenkin monia muita Suomen kilpasävelmiä paremmin. Ja säestihän sitä taustanauhan sijaan ihan oikea orkesteri.
Opiskeluajoilta mieleen muistuu legenda siitä, miten aikoinaan VR:n lipunmyyntiä hoidettiin Commodore 64:llä. Tapausta käsiteltiin ergonomian ja järjestelmäergonomian kannalta.
Vanhempaa kotitietokonetta näppäillessä myyjien ranteet kipeytyivät kun myyntipisteet oli alun perin mitoitettu ihan toisenlaiseen toimintaan. Myyntiohjelmistosta ei saanut ulos lipun hintaa. Jos asiakas halusi tietää hinnan etukäteen piti myyjän laskea pöytälaskimella mitä matka maksaa.
Leikin loppu kritisoi sitä miten rakenteeton ja valvomaton leikki katosi yhden sukupolven aikana. Aiemmin 2011 myös BBC:n Kodinelektroniikan vallankumous -ohjelmasarjassa eri vuosikymmenten elektroniikan parissa elämää kokeilleen perheen lapset huomasivat miten mukavaa oli "70-luvulla", kun lapsilla oli kosolti vapautta.
Arkistosta vastaantulleista pätkistä valtaosa on tehty tilanteessa jossa aikuiset ovat läsnä, mutta niissä näkyy kuitenkin kovin erilainen lasten maailma kuin Leikin loppu -dokumentissa.
Jos tuntee Heikki Kinnusen vain Körmy-elokuvien kautta saattaa yllättyä siitä miten toisenlaista huumoria tämä tarjoili laulaessaan asuntojen hinnoista ja kokoomuksesta.
Asuntojen hinnat ja vaikea saatavuus näkyy olleen 70-luvulla yksi keskeisistä teemoista. Tai ainakin jos asiaa tarkastelee Elävässä arkistossa vastaantulleen materiaalin perusteella.
Yhteispohjoismaisessa ohjelmavaihdossa meille näkyy tulevan kaikenlaisia pätkiä Norjan vuonoista tai kuningasperheiden traditioista. Näytetäänkähän noita alkuperämaissaan?
Onkohan suomalaisesta elämästä ja valtiopäämiehistä vastaavia vientiohjelmia joita ei sitten nähdä täällä? Ainakaan viimeaikoina ei ole näkynyt vaikutusvaltaisia poliitikkoja vastaavissa puuhissa.
Lastenohjelmien askarteluvinkit olivat ennen vanhaan erilaisia. Munankennot ja askarteluliima tuntuvat melkoiselta näpertelyltä metalliliilman ja emalimaalin rinnalla.
Vuoteen 1986 asti kerjäläiset ja muut työtä vieroksuvat voitiin saattaa irtolaisvalvonnan alaisiksi. Kerjäläiskeskustelun perusteella vastaavaa käytäntöä tunnuttaisiin kaipaavan taas?
