Suomalaista iskelmää on aina tehty ylpeän ammattilaisen etiikalla. Viihdyttäminen on työn tekoa, ei taiteen. Iskelmä-Suomen miehistä ja naisista on aina otettu mittaa tien päällä, jossa soittajan leipä on pieninä murusina.

Iskelmässä kaikki ovat viime kädessä duunareita. Ala elää ammattilaisuudesta ja työmoraalista, vaikka muusikon toimenkuvaan on usein liittynyt myös kuluttava vapaa-aika. Tämä epäpyhä kaksinaisuus heijastui nasevasti, melkein tunnuslauseenomaisesti Matin ja Tepon 1980-luvun parisuhdehittien otsikoissa Mä joka päivä töitä teen ja Missä sitä ollaan oltu.

Iskelmän tarina kertoo nuoren viihdekulttuurin villistä lännestä, jonne hitaasti saapuu järjestys. Sen hulluimpina vuosina rahaa kannettiin jätesäkeissä, ja sekalaiset managerit hoitivat bisnestä vodkan vauhdittamina. Tämän ajan legendaarisin hahmo oli omaperäinen Tappi Suojanen, joka kauppasi näkövammaista laulajaa ”Suomen Ray Charlesina” ja kuskasi Peyton Place –sarjan orvon oloista tähtinäyttelijää ympäri juhannus-Suomea.

Iskelmän tarina puhuu myös siitä, mikä ei muutu: kylmistä faktoista ja muusikon ammatin karuista piirteistä, jotka ovat yhteisiä veteraaneille ja myöhemmille tulokkaille. Seitsemän Seinähullun keikkadokumentti vuodelta 1970 antaa kuvaa siitä, miten tien päällä maisemat alkavat näyttää samoilta ja pääasialliseksi näköalaksi muuttuu maantien keskiviiva.

Kaupankäynnin rautaiset lait ovat antaneet iskelmätuotannolle raamit läpi vuosikymmenten. Se on palveluala, joka vaatii myös palveluasennetta. 1960-luvun Keikka-näytelmä kuvaa takavuosikymmenten keikkasoittajille tuttua ristiriitaa: jazzia rakastavat muusikot joutuvat tienaamaan leipänsä tangoilla ja valsseilla, ja raskasta työtä kompensoidaan raskailla huveilla. Matkan varrella jupistaan läpi soittajien mieliharmit: yleisön maku, soittotaidottomat rockbändit, ahneet managerit, epäluotettavat tanssijärjestäjät ja ulkomaiset ravintolasoittajat

Jopa menestyneen tähden elämä oli Suomessa kaukana glamourista. Julkisen eläimen asema kiteytyy Fredin muistelmassa, jossa hädin tuskin puhumaan oppineet osoittelevat kadulla: "Kato Fredi menee!"

Viihdyttäjän työ on raskasta mutta myös rakasta. "Kun on onnistunut saamaan edes yhden ihmisen hyvälle tuulelle, silloin kulkurin on kiva ajaa kotiin", Kari Tapio tiivistää keikkailun olemuksen omalta kohdaltaan. Parhaimmillaan muusikon työpaikka on myös ainutlaatuisen antoisa: suviseen tanssilavaan tiivistyy suomalainen kesäfiilis, ja se on valtaisan merkittävä sosiaalisen kanssakäymisen näyttämö. Sen vahva ikonin asema on luonnollisesti synnyttänyt myös parodiaa.

Teollisinta iskelmäalan työ on aina ollut äänitetuotannossa. Suomen johtavaksi populaarimusiikin tehtaaksi nousi 1960-luvun lopulta alkaen Helsingin Pitäjänmäessä sijaitseva Finnvox-studio, jota esitellään harvinaisessa reportaasissa vuodelta 1973.

Teksti: Pekka Laine/Iskelmä-Suomi & Jukka Lindfors