2010-luvun iskelmä elää murroksessa. Se on kulttuuria, joka katsoo samanaikaisesti moneen suuntaan ja sekoittaa itseensä rockia, poppia ja kaiken maailman musiikkia eri tavoin. Osa iskelmästä saa voimaa traditiosta, osa erkaantuu siitä koko ajan kauemmaksi.

Iskelmä on aina muuttunut, vaikkakin hitaasti. Se on imenyt ajastaan vaikutteita ja sekoittunut uusiin tuuliin. Uuden vuosituhannen iskelmällä on perinteiset elinympäristönsä tanssilavoineen ja tangomarkkinoineen, mutta perinteellä on paljon haastajia.

Popin ja rokin vaikutus on muovannut iskelmää jo vuosikymmeniä. 2010-luvun iskelmän kirkkain nuori naistähti Suvi Teräsniska aloitti ihailemansa Yö-yhtyeen taustalaulajana ja on tehnyt juurilleen kunniaa levyttämällä joukon Yön klassikoita, niiden joukossa modernin suosikin Rakkaus on lumivalkoinen.

Yö ja muut 1980-luvun suomirockbändit mielsivät itsensä vastavoimaksi laskelmoidulle, ammattilaisten tekemälle iskelmälle, mutta 2000-luvulla ne ovat ehdottomasti muuttuneet osaksi iskelmän suurta perhettä. Raja suomirockin ja iskelmän välillä alkoi muuttua veteen piirretyksi viimeistään Dingon mollimelodioiden ja Mamban iskelmäpastissien myötä.

Kaupallisten radioiden esiinmarssi lisäsi murroksen voimaa. Vuonna 1993 menestykseen ampaisseen Laura Voutilaisen ensimmäisten levytysten slaavilaisromantiikassa tai suoranaisissa humpparytmeissä kuului vielä tiivis yhteys perinteiseen iskelmään, mutta samana vuonna vielä huimempaan suosioon noussut Kaija Koo oli musiikillisesti jo hyvin kaukana tanssilavojen perusmateriaalista.

Kaija Koon Kuka keksi rakkauden ennakoi iskelmän myöhempiä kehityslinjoja yhdistämällä melankolisen romantiikan ja selkeät melodialinjat moderniin popsointiin. Popiskelmän muita 1990-luvun pioneereja olivat mm. Samuli Edelmann, Anna Eriksson sekä tanssipoppia iskelmään yhdistäneet Aikakone ja Tauski.

Kuusikymmenluvun taitteen humppa-aallosta lähtien iskelmässä on kuitenkin kuulunut vahvana myös traditionalistien ääni. Radiossa soivalla popiskelmällä ei pärjää lavoilla, joiden suursuosikkeina ovat vuodesta toiseen pysyneet Souvarien kaltaiset luotettavat perustanssicombot. Alan uudeksi suurnimeksi kohosi 1990-luvulla Tanssiorkesteri Yölintu, hanurilla vahvistettu kitarabändi, jonka nuoret, iskelmäperinteestä ponnistavat soittajat olivat kuunnelleet vaikuttunein korvin myös Baddingin ja Agentsin beatiskelmää.

Huiman lavasuosion 2000-luvulla saavuttanut Anne Mattila on nöyrästi kunnioittanut tanssittavuuden vaatimuksia, mutta hänenkin Perutaan häät -hittinsä humoristinen arkirealismi oli osalle yleisöstä liikaa. Lavaiskelmä on perusluonteeltaan turvallisuushakuista, se ei saa liian vaikeaa tai raflaavaa.

Uudella vuosituhannella on entistä vaikeampi sanoa, missä iskelmän raja kulkee. "Iskelmäperheeseen" ja iskelmäradioiden toimialaan kuuluvat – tahtoen tai tahtomattaan – esimerkiksi popiskelmää tekevä Juha Tapio, suomirockiin nojaava Arttu Wiskari, iskelmään rock-rosoa tuovat Tuure Kilpeläinen ja Mariska tai rootsmusiikin pohjalta ponnistava lauluntekijä Timo Kiiskinen, kumppaneinaan lukemattomat muut pop-artistit, suomirock-nimet, tanssilavatähdet ja vuosikymmeniä alalla olleet iskelmäveteraanit. Voi kysyä, onko musiikillisilla raja-aidoilla ja määritelmillä enää mitään merkitystä.

Iskelmä on joka tapauksessa aina omaksunut maailmalta uusinta uutta ja muovannut sen suomalaisille sopivaksi käyttötaiteeksi, joka aikojen saatossa on alettu mieltää supisuomalaiseksi, kansalliseksi kulttuuriomaisuudeksi. Jos iskelmän jatkumo halutaan näivettää, sen voi tehdä kahdella tapaa: joko lyömällä ikkunat kiinni ympäröivään maailmaan ja hirttäytymällä perinteeseen tai vaihtoehtoisesti – ja yhtä tuhoisasti – unohtamalla historian ja uskomalla vain viimeisimpään hittiin, uusimpaan ”iskelmään”.

Teksti: Pekka Laine/Iskelmä-Suomi & Jukka Lindfors