Kun pesäpallossa 90-luvulla haisi raha ja katsojia riitti, jätettiin hyvin tiedossa olleet ongelmat, kohut ja skandaalit tarkoituksella viheltämättä. Pelaajia sekä toimihenkilöitä rikastuttaneet, ennalta sovitut ottelut jättivät kansallislajiin leiman, joka puhdistui vasta vuosikausien kulumisella.

Vuonna 1998 paljastunut pesäpallon sopupeliskandaali, oli lajissaan (ja kaikissa urheilulajeissa ylipäätään) Suomen ensimmäinen. Skandaalin taustalla oli vuosikausien tapahtumaketju, jonka lenkkejä pureskeltiin ja purettiin pitkään.

Pesäpallo eli 1990-luvulla renessanssia, joka lähti lopulta lajiliiton sekä seurajohtajien käsistä. Maakuntien suosimasta lajista lähdettiin nopeasti tekemään täsmätuotetta, brändiä, joka vielä tuolloin oli sananakin monille urheiluvaikuttajille vieras.

Pitkävetolistoille ja televisioruuduille lajin nousukiito kantoi ja yhtäkkiä saavutettujen mainosrahojen virtaa ei saanut päästää ehtymään. Jopa lajin sääntöjä rukattiin televisiokatsojille ystävällisemmiksi. Suurimmaksi esteeksi nousi lopulta isompien kaupunkien ja erityisesti Helsingin valloitus. Lopulta tämä suurkaupunkien ajolähtö jätettiin yhden ainoan jokerin varaan.

Salamyhkäisenä aloitettu Kaisaniemen Tiikerit -projekti kulminoitti lopulta lajin nousukiidon ongelmakohdat ja myöhemmin purskahtaneeseen sopupeliskandaaliin johtaneet tekijät. Pesäpalloa tuntemattomien liikemiesten kovan rahan kokoomaseura vahvisti vääristynyttä viestiä muidenkin seurojen organisaatioissa. Raha nousi perinteisen talkoohengen ja urheilullisten meriittien edelle.

Veikkauksen kanssa solmittuun vedonlyöntisopimukseen jääneet porsaanreiät sekä lajin toimijoiden keskuudessa laajasti levitetty sopupelin puskaradio häivyttivät moraalin ja urheilullisuuden rajat liian monilta.

Skandaalia seuranneen vuoden 1999 Ajankohtaisessa kakkosessa vedonlyönnin ja huippu-urheilun suhdetta yritettiin läpivalaista. Oliko suomalaisen urheilun ja vedonlyönnin suhde vääristynyt laajemminkin? Mitä seuraavaksi paljastuisi?

Teksti: Ville Matilainen